Valdolaisten hengellinen perintö
Spiritual Heritage of the Waldenses
Prof. Johan Malan, Middelburg, South Africa (November 2007)
Valdolaisten historia Pohjois-Italiassa ja Etelä-Ranskassa edustaa varhaisten kristittyjen kuvauksen tärkeää osaa ajalta apostoleista uskonpuhdistukseen. Nämä evankeliset uskovat hylkäsivät roomalaiskatolisen kirkon ja olivat pakolaisia, joita vastaan Vatikaanin 'pyhät armeijat' usein hyökkäsivät. Malan'ien historia ulottuu ajassa kauemmaksi kuin valdolaisten, koska he vasta myöhemmin tulivat osaksi tätä liikettä. Hercules Malan sanoo kirjassaan The Malans of South Africa mm. seuraavaa tämän valdolaisen perheen esi-isistä:
Malan'ien varhainen historia on vainon ja kärsimyksen historiaa heidän uskonsa vuoksi. Malan'it ovat lähtöisin Piedmont'in laaksoista nykyisen Italian luoteisosassa. Hyvin vanhan perimätiedon mukaan pyhä Paavali toi evankeliumin Piedmont'in asukkaille vieraillessaan alueella matkallaan Espanjaan. Se olisi ollut hänen neljännen lähetysmatkansa aikana, joka on joskus mainittu kirkkohistoriassa [on vaikeaa historiallisesti varmistaa tapahtumia heidän historiansa varhaisessa osassa]. Malan'it kuvailivat itseään Alkuperäisinä Kristittyinä. He eivät milloinkaan hyväksyneet paavin auktoriteettia ja myöhemmin, yhdessä muiden uskovien kanssa, heidät tunnettiin valdolaisina (Vaudois, engl. Waldenses). Nimi Malan oli herjaava pilkkanimi, jonka näille “hereetikoille” antoivat Rooman kannattajat. Ajan mittaan Malan'it hyväksyivät tämän pilkkanimen kunnianimenä.
Ilmeisesti ‘Les Malan de Mérindol,’ sukuhaara, josta etelä-afrikkalaiset ja englantilaiset Malan'it ovat lähtöisin, pakenivat Mérindol'iin etelä-Ranskan Provence'ssa Suuren Vainon aikana vuonna 1112. Malan'eista tuli varakkaita ja heidät tunnettiin hyvin Mérindol'issa. Heidän asuttamansa kaupunginosa tunnettiin nimellä ‘Quartier des Malan.’
Vuodesta 1177 Malan'eihin ja muihin evankelisiin uskoviin viitattiin valdolaisina Pietari Valdus'in (Valdes eli Vaudes) mukaan, joka oli Lyon'in kauppias, joka aloitti oikeata evankeliumia julistavan maallikkosaarnaajien liikkeen. Paavi Lucius kielsi valdolaiset vuonna 1184, mutta he jatkoivat saarnaamistaan. Vuonna 1215 heitä vastaan annettiin määräys, jonka perusteella heidät oli vangittava ja heidän omaisuutensa takavarikoitava....
Vuonna 1309 paavi Clement määräsi hyökkäyksiä valdolaisia vastaan, joissa heidän talonsa ja kylänsä poltettiin. Eloonjääneet valdolaiset pakenivat vuorille. Laurent Malan, hänen vaimonsa ja lapsensa, löysivät suojan Taillant'in jyrkänteiden välistä, josta sotilaat löysivät heidät. Kun he eivät suostuneet kieltämään uskoaan, heidät syöstiin alas jyrkänteeltä ja he putosivat kuolemaansa... Vuosien 1380 ja 1392 välillä paavi tuomitsi 230 valdolaista roviolle harhaopin vuoksi. Vuonna 1440 keisari Sigismund johti kampanjaa valdolaisia vastaan. Barthelemeni Malan pistettiin kuoliaaksi sen jälkeen, kun hänet oli vangittu ja huomattu rukoilevan. Kuolinhetkinään hän tunnusti Herran Jeesuksen nimeä...
Uskonpuhdistuksen jälkeen jotkut saarnaajat, kuten Guillaume Farrell saivat valdolaiset vakuuttuneiksi, että heidän oppinsa ja Lutherin sekä Calvinin oppien välillä oli monia yhtäläisyyksiä. Siitä seurasi, että vuonna 1532 Ranskan valdolaiset päättivät liittyä Reformoituun Kirkkoon. Provence'n valdolaiset rahoittivat ensimmäisen protestanttisen Raamatun Ranskassa.
Valdolaiset eivät saaneet kauan elää rauhassa. Jo vuonna 1534 Provence'n parlamentti määräsi heidät luopumaan uskostaan tai lähtemaan maasta. Luonnon onnettomuuksien, kuten Durance'n tulva, raesade ja kato yhdistettiin valdolaisten uskonkäsityksiin. Kun tähän määräykseen ei mitenkään reagoitu, annettiin vuonna 1540 Mérindol'in Säädös, joka määräsi 19 Mérindol'in asukasta poltettaviksi roviolla samalla kun koko kaupunki tuli polttaa ja repiä maan tasalle. Tämä Säädös pantiin toimeen vuonna 1545 ja sen seurauksena 4000 sotilasta hävitti 22 kylää. Valdolaisten enemmistö pakeni uskonveljiensä luokse Piedmont'iin, mutta palasivat myöhemmin Provence'en. Noin vuonna 1560 Mérindol oli jälleen protestanttien turvapaikka.
“Vaino Ranskassa leimahti entistä voimakkaammin valdolaisia vastaan ja ulottui myöhemmin käsittämään kaikki Ranskan protestantit, jotka tulivat tunnetuiksi Hugenotteina. Malan'it olivat osa Hugenotteja, jotka kärsivät veristä vainoa roomalaiskatolisen kirkon alaisuudessa - varsinkin sen jälkeen, kun Ludvig XIV tuli Ranskan kuninkaaksi vuonna 1661. Heidän joukossaan oli myös Jacques Malan, etelä-afrikkalaisten Malan'ien esi-isä.”
Jacques oli Ranskan Hugenoteista valitussa ryhmässä, joka lähetettiin hollantilaisten valvomaan siirtokuntaan Kapmaalla vuonna 1688 - pääasiassa maanviljelijöiksi hankkimaan tuoretta ruokaa Itämaille matkaaville laivoille.
The Pilgrim church
Kirjassaan The Pilgrim Church - Tracing the pathway of the forgotten saints from Pentecost to the 20th century (Pyhiinvaeltajien seurakunta - Jäljittämässä unohdettujen pyhien polkua Helluntaista 20.vuosisadalle) (1999) Edmund Broadbent sanoo valdolaisten uskosta:
“Näiden valdolaisina ja muillakin nimillä tunnettujen veljien opit ja käytännöt olivat luonteeltaan sellaisia, että on ilmeistä, että ne eivät olleet hedelmiä ponnistuksista uudistaa roomalaisia ja kreikkalaisia kirkkoja ja tuoda niitä takaisin raamatullisemmille linjoille. Koska niissä ei ole mitään vaikutteita noista kirkoista, ne osoittavat päinvastaista, että vanha perinne on jatkunut, siirretty alaspäin aivan toisesta lähteestä - Raamatun opetuksesta ja alkuperäisen seurakunnan käytännöstä. Heidän olemassaolonsa osoittaa, että aina on ollut uskon miehiä, hengellisen voiman ja ymmärryksen miehiä, jotka ovat säilyttäneet seurakunnissa perinteen, joka on lähellä apostolien aikaista ja kaukana siitä, minkä vallitsevat kirkot olivat kehittäneet.
“Raamatun lisäksi heillä ei ollut mitään erikoista uskon eikä uskonnon tunnustusta, eikä mitään sääntöjä eikä kenenkään ihmisen, vaikka kuinka merkittävän, arvovallan sallittu syrjäyttää Raamatun arvovaltaa. Silti kautta vuosisatojen ja kaikissa maissa he tunnustivat samoja totuuksia ja heillä oli samat käytännöt. He arvostivat Kristuksen omia sanoja evankeliumeissa korkeimpana ilmoituksena ja milloin eivät pystyneet sovittamaan joitakin Hänen sanojaan muihin Kirjoitusten kohtiin, niin samalla kun he hyväksyivät kaiken, he menettelivät sen mukaan, mikä heistä näytti Evankeliumien selvältä merkitykseltä. Kristuksen seuraaminen oli heidän tärkein aiheensa ja päämääränsä, Hänen sanojensa pitäminen, Hänen esimerkkinsä jäljitteleminen. Kristuksen Henki vaikuttaa jokaisessa ihmisessä siinä määrin, kuin hän tottelee Kristuksen sanoja ja on Hänen tosi seuraajansa. Kristus yksin voi antaa kyvyn ymmärtää Hänen sanojansa. Jos joku rakastaa Häntä, hän pitää Hänen sanansa. Muutamia suuria totuuksia pidettiin välttämättöminä veljeyden kannalta, mutta muuten asioissa joita voi kyseenalaistaa tai joista voi olla erilainen näkemys, sallittiin laaja vapaus. He pitivät kiinni siitä, että sisäinen todistus Kristuksen hengen sisäisestä asumisesta oli hyvin tärkeä, koska korkeimmat totuudet tulevat sydämestä mieleen, ei niin, että annettaisiin uusi ilmoitus, vaan selvempi ymmärrys Sanasta…
“Seurakuntajärjestyksen asioissa he harjoittivat yksinkertaisuutta, eikä heidän keskuudessaan ollut mitään vastaavaa, kuin oli kehittynyt Rooman kirkossa. Silti seurakunnat ja vanhimmat hyväksyivät velvollisuutensa äärimmäisellä vakavuudella. Kurinpidollisiin asioihin, vanhinten nimittämiseen ja muihin toimiin osallistui koko seurakunta yhdessä vanhinten kanssa. Herran ehtoollinen oli kaikille uskoville ja sitä pidettiin muistona Herran ruumiista heidän puolestaan annettuna ja samalla voimakkaana kehotuksena antautumaan särkyneeksi ja vuodatetuksi Hänen tähtensä. Mitä tulee kasteeseen…[he sanoivat], että pikkulapset eivät pelastu kasteen kautta, sillä he julistivat, että Herran sanoo: ’Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu,’ mutta lapsi ei vielä usko… He eivät hyväksyneet väitettä, että suuri tunnustava Kirkko avaisi tai sulkisi pelastuksen oven, eivätkä he uskoneet, että pelastus tapahtuisi sakramenttien kautta, tai minkään muun kuin uskon kautta Kristukseen” (Broadbent, ibid., p. 119-120).
Valdolaisten historiasta käy ilmeiseksi, että oikeus uskonnon vapauteen saatiin hyvin kalliilla hinnalla, mutta suurin osa nykyajan kristittyjä kärkkäästi laskee tämän oikeuden suuremman ekumeenisen ja poliittisen hyväksyttävyyden ansioksi esiintulevassa moniuskonnollisessa kansainvälisessä yhteiskunnassa. Siinä prosessissa evankelisen kristikunnan eri opit kielletään - mukaan lukien Jeesus Kristus kadotetun ja tuhoutuvan maailman ainoana Vapahtajana.
Lisähavainto, jonka voimme tehdä laajasta aikamme hengellisestä luopumuksesta, on, että kristinuskoa ei voi periä. Jokainen ihmisten uusi sukupolvi pitäisi evankelioida uudelleen ja asettaa ratkaisun eteen sitoutua Kristuksen käskyihin koskien parannusta, pyhitystä ja opetuslapseutta. Siitä huolimatta voimme saada innoitusta hurskaiden esi-isien todistuksesta ja esimerkistä. Viitaten useisiin merkittäviin uskon sankareihin Paavali sanoo seuraavaa heidän kokemuksestaan ja uskonnollisesta perinnöstä:
”Sentähden, kun meillä on näin suuri pilvi todistajia ympärillämme, pankaamme mekin pois kaikki, mikä meitä painaa, ja synti, joka niin helposti meidät kietoo, ja juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa, silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen… Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa; ja pitäkää huoli siitä, ettei kukaan jää osattomaksi Jumalan armosta” (Hepr. 12:1-2,14-15).
Meidän pitäisi ehdottomasti oppia esi-isiemme virheistä. Suren sitä tosiasiaa, että valdolaiset Ranskassa liittyivät Reformoituun Kirkkoon ja heistä tuli kalvinisteja. Niin tehdessään he tinkivät pahasti sen opin puhtaudesta, jota olivat tunnustaneet ja harjoittaneet tuohon vaiheeseen asti ja korvasivat sen opilla, joka sisälsi vakavia harhoja ja epäjohdonmukaisuuksia. Em. Broadbent’in kirjasta, kuten myös Dave Hunt’in kirjasta, (What Love is this? Calvinism’s Misrepresentation of God) käy ilmeiseksi, että kalvinismi on omaksunut ja ikuistanut monia roomalaiskatolisen kirkon vääriä opinkäsityksiä ja epäraamatullisia käytäntöjä.
Niitä ovat liittoteologia (covenant theology), jonka puitteissa vauvoja pirskotellaan ja julistetaan pelastetuiksi (uudestisyntyminen kasteessa); ennaltamääräämisoppi, joka opettaa, että Jumala yksin ratkaisee, kuka pääsee taivaaseen ja kuka menee helvettiin, koska ihmisellä ei muka ole vapaata tahtoa; ikuinen turvallisuus - uskova voi elää niin kuin haluaa, koska hän ei voi koskaan luopua siinä määrin, että menettäisi uskonsa; kuten myös dominionismi (valtakunta nyt -teologia), joka kieltää tulevan Kristuksen tuhatvuotisen valtakunnan, koska he opettavat, että seurakunnan pitäisi paljastaa Jumalan valtakunta nykyisessä dispensaatiossa. He uskovat, että seurakunnalla on Jumalan antama auktoriteetti hallita maailmaa ja alistaa ihmiset valtaansa. Monet näistä opeista saivat alkunsa pyhältä Augustinukselta, jota sekä katoliset että protestantit pitävät tärkeimpänä kirkkoisänä.
Suren myös sitä tosiasiaa, että jotkut Malan’it Ranskassa sekaantuivat viiniteollisuuteen. Siten he tekivät palveluksen viinin jumala Bacchus’ille. Tämä perinne jatkui Kapmaalla Franschhoek’issa. Kristityn ei pitäisi millään tavoin olla tekemisissä alkoholijuomien tuotannon, jakelun eikä käytön kanssa (Snl. 20:1; 23:31-32; Hab. 2:15; Ef. 5:18).
Koska olen puhunut Malan’ien varhaisesta historiasta Euroopassa, annan myös lyhyen katsauksen heidän kokemuksiinsa Etelä-Afrikassa, sekä myös oman elämäni tärkeimpiin tapahtumiin heidän valdolaisena jälkeläisenään. Tämän katsauksen ainoa päämäärä on kirkastaa Jumalaa sillä, mitä Hän voi saada aikaan kokonaan Hänelle antautuneessa elämässä, kuten myös ankarasti varoittaa kaikkia, jotka vastustavat Herraa ja vaeltavat omia teitään.
Malan’eille on luonteenomaista voimakas raivaajahenki. Vuosisatojen kuluessa he tottuivat pakenemaan uskonsa vuoksi ja löytämään turvapaikan jostakin muualta. Tuli perhetraditioksi olla viipymättä yhdessä paikassa liian kauan. Jacques Malan ja hänen jälkeläisensä Kapmaalla noudattivat samaa perinnettä. Monet heistä siirtyivät itäiselle Kapmaalle maanviljelijöiksi mm. Cradock’in alueelle. Eräs heistä, David Malan, osallistui Slagtersnek’in kapinaan vuonna 1815. Tammikuun 13. päivänä 1816 hänet tuomittiin kolmen vuoden pakkotyöhön Robben’in saarella ja myös karkotettiin itäisestä maakunnasta. Hänen korkean ikänsä vuoksi Davidin tuomiota ei koskaan pantu toimeen. Hän jäi maatilalleen Cradock’in alueelle kuolemaansa saakka vuonna 1824.
Kaksi Davidin pojista siirtyivät pohjoiseen tuntemattomille takamaille Suuressa Vaelluksessa (Great Trek). Hercules kuului Piet Retief’in ryhmään, jonka kokonaisuudessaan murhasi Zulu-kuningas Dingaan vuonna 1838, kun taas Jacobus samana vuonna joutui taisteluun vaellusjohtaja Piet Uys’in kanssa Italeni’ssa. Jakobuksen vanhin poika, David Eduard (12) ja Herculeksen poika Johannes (14) kuolivat myös Italeni’ssa. Herculeksen nuorin poika, Jacob Jacobus, asettui Waterkloof’’in maatilalle ennen vuotta 1855, jonne Lydenburg’in kaupunki myöhemmin perustettiin. Jacob Marthinus, Jacobuksen poika, asettui Doornkloof’iin Koster’in lähelle. Vuonna 1901 Anglo-Boer -sodan aikana brittijoukot ampuivat hänet hänen maatilallaan.
Kova pioneerielämä odotti myös monia muita Malan'eja, joita siirtyi Transvaaliin hankkimaan siellä elantonsa viljelijöinä. Jotkut heistä, kuten oma isoisäni Anthonie Christoffel, joka oli harras kristitty, vaelsi aina Swazimaalle saakka viljelläkseen maata siellä. Isäni (Johannes Stefanus, synt. 1914) ja hänen veljensä ja sisarensa oppivat puhumaan Swazia sujuvasti nuoresta iästä. Tällä perheellä oli vahva kristillinen pohja ja isäni päätti tulla lähetyssaarnaajaksi käydessään vielä koulua. Hänen kutsumuksensa johti hänet viimein Wellingtoniin Kapmaalla, jossa hän sitten sai koulutuksen hollantilaisessa reformoidussa lähetyssaarnaajainstituutissa. Myös äitini perhe (Grobler) viljeli maata Swazi-maalla.
Isäni ensimmäinen seurakunta lähetyssaarnaajana oli Carolina'ssa Itä-Transvaalissa, jossa minä synnyin vuonna 1941 maatalossa. Senjälkeen hän meni Wakkestroom'iin, jossa ensin kävin koulua ja sitten hän sai kutsun Klipspruit'in lähetysasemalle Groblersdal'in lähellä entisessä Lebowa'ssa. Hän työskenteli siellä 11 vuotta. Tuona aikana minä vietin 9 vuotta sisäoppilaitoksissa - ensin Laersdrift'issä ja myöhemmin korkeaakouluvuosinani Middelburg'issa. Isälläni oli erityisen vaikea lähetyssaarnaajan tehtävä suurella alueella, jossa oli hyvin huonot tiet, puutteelliset resurssit ja pakanuus, johon kristinusko ei ollut vaikuttanut. Usein hän rukoili ääneen Herralta apua hirvittävissä tilanteissa. Hän rakensi kirkkoja ja kouluja eri paikoille tällä suunnattoman laajalla alueella ja sai myös Dorothea-lähetyksen palveluja avuksi evankeliointikampanjoissa. Hän vietti paljon aikaa lukien 18. ja 19. vuosisadan herättäjien kirjoja, varsinkin Moody'n ja Torrey'n. Hän luki myös Scofield'in ja Clarence Larkin'in kirjoja dispensationaalisesta teologiasta ja ajan mittaan hylkäsi kalvinistiset opit. Palveltuaan myös Witbank'issa ja Biesiesvlei'ssa hän vietti työnsä viimeiset 7 vuotta Swazi-maalla, jossa hän usein saarnasi swaziksi radiossa.
Kirjoittauduttuani Middelburg'in yliopistoon vuonna 1958 aloitin miltei loputtoman vaelluselämän. Sydämessäni oli voimakas levottomuuden tunne. Hyvästä kristillisestä kasvatuksestani huolimatta en vaeltanut Herran teitä ja tuntematon veti minua puoleensa. Vietin syntistä elämää ja pelkäsin isääni, joka oli ankara mies, joka saattoi jakaa kovaa hoitoa kurittomille. Äitini oli aina myötätuntoinen, mutta pian hänkin ryhtyi kurinpitotoimiin ja sanoi suoraan, mitä ajatteli tilanteesta.
Tuhlattuani nuoren miehen elämästäni kolme vuotta, päätin vuonna 1962 mennä Pretoria'an työhön ja opiskella iltaisin Pretoria'n yliopistossa. Kolme vuotta myöhemmin valmistuin pääaineena antripologia, sovellettu antropologia ja zulu-kieli. Samana vuonna 1964 marraskuun 28. päivänä menin naimisiin Wilma Scholtz'in kanssa. Levoton henkeni sai jälleen yliotteen ja hain menestyksellisesti lehtimiehen paikkaa itäisellä Kapmaalla. Sain lyhyen koulutuksen sunnuntailehti Dagbreek Press'in toimituksessa Johannesburg'issa sanomalehtiartikkelien kirjoittamisesta ja muokkaamisesta. Minun oli opittava kirjoittamaan koneella lyhyessä ajassa käyttäen vain kahta sormea.
Alkuvuodesta 1965 minut nimitettiin toimittajaksi lehteen nimeltä Imvo Zabantsundu, jota julkaistiin King William’s Town'in mustille itäisellä Kapmaalla. Artikkelit kirjoitettiin xhosaksi ja englanniksi.
Vieläkin muistan kuinka hankalaa minulla oli, kun en palvellut Herraa. Vnahin poikani Johan syntyi siellä vuonna 1966. Tuohon aikaan tutustuin hyvin Ciskei'hin ja Transkei'hin ja tutkin myös transkeialaista villiä rannikkoa.
Niiden kahden vuoden aikana, kun työskentelin itäisellä Kapmaalla, tein tutkimuksen Xhosa'n perinteisestä uskonnosta ja noituudesta, koska aioin julkaista populäärin kirjan tästä kiehtovasta aiheesta. Jätin käsikirjoituksen prof. J.P. van S. Bruwer'ille Port Elizabethäin yliopiston antropologian osastolta hänen kommentoitavakseen. Hän sanoi sen olevan hyvää materiaalia MA-väitöskirjaa varten ja rohkaisi minua kirjoittautumaan yliopistoon (for BA Honours) PE:ssa. Senjälkeen voisin muuttaa käsikirjoitusta ja kirjoittaa siihen myös teoreettisen ja etnografisen johdannon.
Hyväksyin hänen neuvonsa ja sain paikan yhtenä erään afrikaansinkielisen sanomalehden, Die Oosterlig, alitoimittajista Port Elizabeth'issa. Ensimmäisen luokkani aikana alkuvuodesta 1967 prof. Bruwer kertoi meille suurenmoisista kokemuksistaan Namibiassa, jossa hän oli hallituksen päävirkamiehenä (Commissioner-General) Ovambo-maalla kaukana pohjoisessa. Mielenkiintoni Namibian pohjoisosaan, joka oli minulle terra incognita, heräsi välittömästi. Viikon kuluttua prof. Bruwer kuoli traagisesti Rietbok'in katastrofissa - SA Airways'in kone, joka syöksyi mereen Itä-Lontoon lähellä. Suoritin Honours-tutkintoni tuona vuonna osa-aikatyönä ja päätin muuttaa Kaokomaalle pohjoiseen Namibiaan seuraavana vuonna.
Jätin väitöskirjani (masters) prof. H.O. Mönnig'ille vasta perustetussa Rand Afrikaans -yliopistossa ja välittömästi lähdin luoteiseen Namibiaan, jonne entinen bantu-hallinnon osasto oli minut määrännyt. Siellä päätin käynnistää tohtorintyöni here-kieltä puhuvan Himba-heimon keskuudessa, joka asuu Kaoko-maalla ja viereisissä lounaisen Angolan osissa. Vuoden kuluttua meidän oli löydettävä sopivampi paikka tutkimustyölleni ja siirryimme kauemmaksi pohjoiseen alkeelliseen paikkaan pusikossa noin 40 km Kunene-joesta. Hallitus rakensi meille tänne kaukaiselle alueelle pikku talon ja toimiston sekä antoi maastoauton Ford F250 4X4, kuten myös tulkin ja kenttäavustajan minulle. Minun odotettiin mm. tekevän etnografista tutkimusta perinteisestä poliittisesta systeemistä ja Himba-heimon perintölaeista, koska osasto tarvitsi tätä tietoa oikeushallintoon ja paikallisten johtajien oikeuksien määrittelemiseen.
Hyvin seikkailurikas elämä odotti Wilmaa, minua ja 3-vuotiasta Johania. Villikoirat ja hyeenat tulivat talollemme, kun olimme metsästäneet riistaa tai teurastaneet pikkukarjaa. Leiripaikoissa pusikossa jouduimme usein hyvin lähelle leijonia, elefantteja ja mustia sarvikuonoja. Muutaman kerran Wilma jäi kotiin yksin ja joutui puolustautumaan 9 mm:n pistoolilla hyvin myrkyllistä zebra-käärmettä vastaan. Tuohon aikaan tutkimme myös autiota Namib-erämaata aina kauaksi pohjoiseen Kunene-joen suulle saakka ja myös kalastimme meressä. Luurankorannikolla Rockey Point'issa oli talo, joka oli rakennettu haaksirikkoutuneiden laivojen hylyistä rannikolle huuhtoutuneesta puutavarasta. Se oli tervetullut suoja kalamiehille Namibin taukoamattomia tuulia vastaan.
Meillä oli lupa vain kerran kahdessa kuukaudessa käyttää hallituksen autoa matkaan Outjo'on tai Otjiwarongo'on (300 km huonoja teitä) ostamaan ruokaa ja muita tarvikkeita. Eräällä sellaisella matkalla meillä oli 11 rengasrikkoa ja minun oli leikattava anturat molemmista kengistäni rikkoutuneiden renkaiden paikkaamiseksi. Osa tätä tietä vei läpi Etosha'n riistareservaatin länsiosan ja saeaikana se oli käytännössä läpipääsemätön. Eräällä matkalla vietimme koko yön elefanttien keskellä kun Ford juuttui mutaan. Kaoko-maan vuoristoisessa pohjoisosassa tiet (enimmäkseen vain kaksi epäselvää uraa) olivat niin kehnoja, että useinkin meni koko päivä 100 kilometrin matkaan. Kun joet tulvivat rankkojen ukkosmyrskyjen jälkeen ja vesi oli liian syvää päästä yli, meidän oli telttailtava joenrannalla kunnes tulva laski.
Kunene-joen takana Angolassa oli joitakin pieniä portugalilaisia kauppoja, joissa kävimme muutaman kerran. Meidän oli ylitettävä Kunene yhdessä paikallisten kanssa alkeellisissa kanooteissa ja aina oli olemassa vaara joutumisesta jokeen krokotiilien sekaan, jos ontosta puunrungosta tehty kanootti keikkaisi. Eräällä matkalla jätin Wilman yksin makalani-palmujen alle leiripaikkaan Epuga-putouksille, kun ylitin joen ostamaan joitakin tarvikkeita kaupasta. Äkillinen tuulenpuuska sai aikaan sen, että hyvin myrkyllinen puukäärme (boomslang) putosi liukkaalta palmun lehdeltä meidän ruoka-arkkuumme. Wilma sulki heti arkun kannen huomatessaan, mitä oli sisällä. Kun hän kutsui kenttäavustajaamme apuun, tämä pelästyi ja juoksi pois. Sitten hän nosti arkun kantta etäältä onkivavalla, minkä jälkeen käärme pakeni.
Saatuani tutkimukseni valmiiksi toivoin hartaasti saada jäädä Namibiaan, mutta osasto siirsi minut yllättäen piilopaikastani pimeän Afrikan pusikossa Pietermaritzburg'iin, jossa minut nimitettiin hallituksen etnologiksi KwaZulu ja Natal-alueille. Oli vaikeaa sopeutua täysin erilaiseen ympäristöön. Nuorin poikamme Francois syntyi täällä. Vuoden kuluttua minut taas siirrettiin - tällä kertaa etnologiksi entiseen Ciskei'hin ja Transkei'hin. Koska joutuisin työskentelemään valtavan laajalla alueella, sain valita missä halusin asua. Lopulta valitsimme pikkukaupungin nimeltä Cathcart. Täällä sain valmiiksi tohtorinväitöskirjani ja jätin sen RAU:lle, josta valmistuin alkuvuodesta 1972.
Tämän pikkukaupungin hiljaisuudessa Herralla oli asiaa Wilmalle ja minulle. Yritin turhaan parannella elämääni myös akateemisin keinoin, mutta hengellisesti ja moraalisesti olin edelleen erämaassa -- kaukana Herrasta ja Hänen vanhurskaudestaan. Tiedostin ongelmani vakavuuden, myönsin Herralle, että olin pahasti epäonnistunut elämässäni ja sitten tunnustin syntini ja kadotetun tilani Hänelle. Hän antoi täydellisesti anteeksi ja uudisti elämäni. Myös Wilma selvitti asiansa Herran kanssa ja aloitimme yhdessä uuden elämän.
Meillä kummallakin oli kova ikävä Namibiaan. Vain vuosi oli kulunut Ciskei'hin tulostani, kun minut määrättiin etnologiksi valtion museoon Windhoek'issa. Toimistoni oli vanhassa saksalaisessa linnoituksessa, Alte Fest'essä, josta oli näköala yli Windhoek'in. Mikä ilo olikaan palata tähän valtavaan maahan, jossa voi kokea voimakasta vapauden tunnetta. Mutta uudelleen sopeutuminen tuttuihin kuvioihin ei tullutkaan olemaan niin helppoa, koska minun oli todistettava uskostani entisille ystäville, joiden kanssa olin ryypännyt ja puhunut tyhjänpäiväisyyksiä. Pian kuitenkin pääsimme uuteen ja kestävään ystävyyteen Herrassa ja edelleen nautimme monien näiden ystävien kumppanuudesta.
Tiedostin myös, että jotakin puuttui hengellisestä elämästäni ja se oli täysi antautuminen täyttyäkseni Pyhällä Hengellä, jotta voisin elää pyhää ja hedelmällistä elämää.. (2.Kor. 7:1; 1.Tess. 4:7-8). Luin R.A. Torrey'n kirjan, The Holy Spirit: Who He is and What He Does, ja luovutin elämäni kokonaan Herralle ollessani yksin asuntovaunussa Länsirannikolla. Nopean hengellisen kasvun aika -- vaikkakaan ei ilman ristiriitoja ja paholaisen ja hänen petettyjen agenttiensa hyökkäyksiä -- seurasi tätä antautumista. Liityimme Gideoneihin ja aloimme jakaa Uusia Testamentteja kouluissa. Yhteistyössä Dutch Reformed Missionary Office'n Windhoek'in toimiston kanssa me aloitimme projektin jakaa Raamattuja ja kirjasia nimeltä, Ihmisen sydän, paikallisilla kielillä subventoituun hintaan. Uskovien opiskelijoiden ryhmät Stellenbosch'in yliopistosta avustivat näissä aktioissa.
Tähän aikaan jälleen matkustelin laajalti Namibian pohjoisosissa ja viivyin myös kuusi kuukautta Swakopmund'issa. Vanhempani ja appivanhempani vierailivat lsiellä luonamme ja meillä oli hauskaa yhdessä. He olivat myös kanssamme kalastusretkellä Henties-lahdelle ja sen taakse. Pyrin edelleen tekemään tutkimustani alkuperäiskansojen kulttuureista ja julkaisin artikkeleita Herero'sta ja Ovambo'sta eräässä tieteellisessä lehdessä.
Vuonna 1978 sain yllättäen puhelun prof. Jan Pretorius'ilta North'in yliopiston (nykyisin Limpopo'n yliopisto) Faculty of Arts'in dekaanilta Pietersburg'ista. Hän kysyi minulta olisinko kiinnostunut antropologian osaston johtajan paikasta. Hain tätä paikkaa ja tulin hyväksytyksi. Muutimme Pietersburg'iin 1.8.1978 ja olimme siellä eläkkeelle jäämiseeni saakka tammikuussa 2006. Paluumme Etelä-Afrikkaan tapahtui laajojen poliittisten ja uskonnollisten muutosten aikana, jotka tulivat vain reilussa 10 vuodessa johtamaan humanistiseen yhtenäiseen tilaan monikulttuurisessa yhteiskunnassa, kuten myös kirkkojen politisoitumiseen ja siitä johtuvaan hengelliseen pinnallisuuteen. Johtuen näistä muutoksista vaimoni ja minä erosimme kansallisesta puolueesta ja hollantilaisesta reformoidusta kirkosta (National Party and the Dutch Reformed Church). Kaikista yhteiskunnan suurista instituutioista tuli modernin Baabelin tornin yhdessärakentajia. Minulle kristittynä antropologina, joka ponnistelin kaikkien kulttuuristen ryhmien oman päättämisvapauden puolesta, tässä oli todellinen vaara näköpiirissä. Oli ilmeistä, että kaikki kulttuurit, rodut ja uskonnot niputettaisiin yhteen epäraamatullisella tavalla ja että kirkot tulisivat innokkaaasti osallistumaan tähän humanistiseen muutosprosessiin, joka perustuu globalismin ideaan.
Akateemisella tasolla hylkäsin biologisen kehityksen teorian ja poistin sen luennoistani, koska se johtaa selvään Jumalan hylkäämiseen Luojana. Se jättää inhimilliset olennot eläinten kaltaisiksi otuksiksi apinoiden ja niiden esi-isien kanssa. Tämän teorian mukaan inhimillisellä olennolla ei ole henkeä (vain sielu ja ruumis), koska häntä ei agnostisten tiedemiesten mukaan ole luotu Jumalan kuvaksi, eikä siten ole vastuussa Hänelle elämäntavoistaan. Itseasiassa tutkin kansojen historiallista kehitystä primitiiviseltä kivikaudelta läpi pronssi- ja rautakauden aina modernin yhteiskunnan tasolle, mutta aina ihmisrodun (Homo sapiens) teknologian ja kulttuurin puitteissa. Esi-isämme eivät milloinkaan olleet puoli-apinoita! Eräässä tilanteessa kieltäydyin isännöimästä erästä yliopistossa vierailevaa evolutionistia, joka tarjosi tätä teoriaa mainostavia luentoja. Rehtorilla oli pulma, kun selitin hänelle muistiossa, ettei ole mitään tieteellisiä todisteita siirtymävaiheen lajeista (apinat ovat edelleen apinoita) ja että minulla on moraalinen ongelma kertoa opiskelijoille, että he polveutuvat apinoista ja paviaaneista. Kuitenkin toisten kolleegojen painostamana hän uskollisesti kannatti evoluutioteoriaa, mutta hyväksyi kieltäytymiseni ja vastasi vain: "Kunnioitan sinun näkökantaasi, mutta olen eri mieltä."
Viipyessäni Pietersburg'issa minun tyypillinen valdolainen vaellukseni näytti olevan ohi. Alani kuitenkin tarjosi tilaisuuden tehdä tutkimusta eri osissa maailmaa pyrkien näkökulmamme laajentamiseen vertailevilla tutkimuksilla ja kirjoittamalla tieteellisiä artikkeleja. Sellaisia matkoja tehtiin Namibiaan, Swazi-maalle, Zimbabween, Zambiaan, Malawiin, Eestiin ja Israeliin. Kirjoitin kirjan, Peoples of Namibia, joka oli oppikirja. Eestissä tein tutkimuksen etnisyydestä ja Israelissa tutkin yhteisöllistä viljelystä kibbutseilla. Vierailimme Wilman kanssa eri kibbutseilla ja haastattelimme niiden ihmisiä. Eräällä matkallamme Itä-Eurooppaan vierailimme myös kauniissa paikoissa Suomessa, Ruotsissa ja Sveitsissä vain tutkiaksemme Euroopan osia.
Isä ja minä emme vain tehneet yhteistyötä hengellisesti kirjoittamalla artikkeleita kristilliseen lehteeni, vaan meillä oli myös yhteisiä ammatillisia kiinnostuksen kohteita. Ollessaan lähetyssaarnaajana Lebowa'ssa hän teki MA-väitöskirjatutkimusta Swazi-pakolaisryhmän keskuudessa, jotka elävät kaukaisella alueella Leolo-vuorten laella Lebowa'ssa. Tämän perusteella minä suosittelin johtavalle etnologille Pretoria'ssa, että he nimittäisivät isäni etnologiksi Pietersburg'iin hänen jäätyään eläkkeelle lähetyssaarnaajana. Hakemuksella oli menestystä ja sen seurauksena me asuimme samassa kaupungissa hänen kuolemaansa saakka 72 vuoden ikäisenä vuonna 1986.
Jäätyäni itse eläkkeelle, muutimme Middelburg'iin, joka ei ollut minulle outo paikka. Vanhin poikani työskentelee täällä terästehtaassa. Kun lähestyy maisen vaelluksensa päätöstä sitä usein katselee taaksepäin mistä kaikki alkoi -- ja myös vielä kaukaisempia esi-isiensä eurooppalaisia juuria. Monta läksyä voi oppia näistä muisteluksista, varsinkin hengellisesti: älä koskaan leiki synnillä, se on elämän tuhoaja; muista Luojaasi nuoruutesi päivinä, ettet tulisi hengellisesti tylsäksi jatkuvan pahalle maailmalle altistumisen kautta; älä palvele Jumalaa opettamalla ihmisten käskyjä (esim. kalvinismia), vaan julista vain horjumatonta ja elävää Jumalan Sanaa; varo itsetyytyväisyyttä ja passiivisuutta jättämällä talenttisi käyttämättä; täydennä parannustasi kokonaisella antautumisella kohti pyhitystä; älä tuhlaa aikaasi, mainen elämäsi on lyhyt ja pian ohi, ole valmis ottamaan ristisi, kuole maailmalle ja seuraa Jeesusta, vaikka tarvittaisiin suuriakin uhreja; alistu Jumalan muuttavalle kädelle, vaikka se voi olla kova koulu ja kestä kaidalla tiellä loppuun saakka - "älä pidä halpana Herran kuritusta, äläkä menetä toivoasi, kun hän sinua nuhtelee...jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhanhedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjoitetut" (Hepr. 12:5,11).
On tärkeää, kuinka aloitat matkan, mutta aivan yhtä tärkeää on, kuinka päätät sen. Salomo sanoo: "Mihin paikkaan puu kaatui, siihen se jää" (Srn. 11:3). Me astumme iäisyyteen siinä hengellisessä tilassa, jossa olemme kuollessamme tai Herran tullessa -- se on oleva lopullinen, eikä sitä voi muuttaa jälkeenpäin. Rikas mies tuonelassa huomasi liian myöhään, että hänen maalliset rikkautensa ja maineensa eivät voineet pelastaa häntä helvetin ikuisilta liekeiltä. Voimme oppia tärkeitä läksyjä historian henkilöiden kokemuksista. Joitakin esimerkkejä, kuten heprealaiskirjeen 11. luvussa, kannattaa seurata, kun taas toisia pitäisi välttää hinnalla millä hyvänsä.
Olen velassa jokaiselle, joka on näytellyt tärkeää ja rakentavaa osaa minun elämässäni, erikoisesti vanhemmilleni ja vaimolleni. Wilma vastaa koko palvelutyömme hallinnosta. Poikani Johan ja Francois auttoivat kirjallisuuden jakamisessa ja myös näkivät paljon vaivaa parantaessaan tietokonetaitojani. Veljeni David ja Jurie auttoivat kristillisen lehteni alkuvuosina saamaan sitä käyntiin. Sisareni Louisa edelleen näyttelee tärkeää osaa kooten tietoa Internetistä. Jaap Taljaard Albertonista auttoi kirjanpidolla ja rahoittamalla ja painamalla ensimmäisiä kirjojamme. Gerald ja Helene Vos'illa on nykyisin tärkeä osa verkkosivujen hallinnassa sekä myös CD- ja DVD-työssä. Gerald päivittää säännöllisesti tietokoneeni. Sydämelliset kiitokseni kaikille veljille ja sisarille Herrassa, jotka tukevat tätä työtä eri tavoin ja rukoilevat puolestamme.
Etelä-Afrikassa, Namibiassa ja Englannissa on useita henkilöitä, jotka taloudellisesti tukevat tätä palvelutyötä, jotkut lahjoitukset ovat nimettömiä. Olemme kiitollisia teille kaikille. Tämä tuki tekee meille mahdolliseksi ryhtyä kääntämään ja painamaan useita kirjoja, joista joitakin on jaettu ilmaiseksi köyhille yhteisöille lähetyssaarnaajien välityksellä. Ensimmäinen kirjamme Ilmestyskirjasta julkaistiin kuudella kielellä: Afrikaans, Englanti, Portugal, Venäjä, Eesti ja Swahili. Eräs venäläinen saarnaaja, jonka tapasin Eestissä järjesti kahden kirjan (Revelation ja Israel in the End-time) eestiläisen käännöksen, painatuksen ja jakelun. Victor Blum, venäjää puhuva messiaaninen juutalainen ja hänen vaimonsa Julia, käänsivät kirjani Israelissa venäjäksi ja myös jakelivat sen venäjänjuutalaisten keskuudessa Israelissa. He asuvat Israelissa, jossa hän on messiaanisen seurakunnan pastori. Julio de Andrade, suurenmoinen kristitty veli Silvertonista Etelä-Afrikasta, käänsi monia kirjojamme ja artikkeleitamme portugaliksi. Jotkut julkaistiin, mutta ne kaikki on pantu verkkosivullemme. Portugalinkielinen työ laajenee nopeasti ja sillä on paljon lukijoita -- kolmanneksi eniten englannin- ja afrikaansinkielisen jälkeen.
Kiitokset kaikille lukijoillemme ja yhteistyökumppaneillemme, jotka auttavat jakamaan traktaatteja, kirjoja ja kristillistä lehteämme, Die Basuin, sekä myös rukoilevat puolestamme. Me luotamme, että siemen on pudonnut hyvään maaperään ja tuottaa paljon hedelmää ikuisuutta varten. Olemme erikoisen kiitolliset siitä suorasta ja rehellisestä tavasta, jolla monet teistä ovat keskustelleet hengellisistä ja opillisista ongelmista kanssamme. Työmme päämäärä ei ole vain levittää tietoa, vaan myös neuvoa, rohkaista ja tukea toinen toistamme. Näin voimme kantaa toistemme kuormia ja rakentua pyhimmässä uskossamme odottaessamme Herraa.
Herran armon avulla tämä palvelutyö on jatkunut 24 vuotta. Pian tämän dispensaation loppu koittaa, kun Jumalan pasuna kajahtaa kaikille tosi kristityille. Vaelluksemme aika tässä pahassa maailmassa on silloin ohitse ja me lähdemme ikuiseen kotiimme taivaassa. Saakoon Herra auttaa meitä näinä kriittisinä viimeisinä päivinä, ettemme kylmenisi rakkaudessamme, tai hengellisesti vaipuisi uneen keskiyön hetkellä vähän ennen Hänen tulemustaan.
“Mutta kaiken armon Jumala, joka on kutsunut teidät iankaikkiseen kirkkauteensa Kristuksessa, vähän aikaa kärsittyänne, hän on teidät valmistava, teitä tukeva, vahvistava ja lujittava. Hänen olkoon valta aina ja iankaikkisesti! Amen” (1.Piet. 5:10-11).