Prof. Johan Malan, Mossel Bay, South Africa (August 2011)
Kahdessa kirjeessään tessalonikalaisille Paavali antaa hyvin selvän opetuksen tempauksesta. Tämä on tärkeä aihe raamatullisessa profetiassa ja sellainen, joka täytyy ymmärtää oikein. Seuraavassa perustavin ilmoitus tempauksesta:
“Mutta me emme tahdo pitää teitä, veljet, tietämättöminä siitä, kuinka poisnukkuneiden on, ettette murehtisi niinkuin muut, joilla ei toivoa ole. Sillä jos uskomme, että Jeesus on kuollut ja noussut ylös, niin samoin on Jumala Jeesuksen kautta myös tuova poisnukkuneet esiin yhdessä hänen kanssaan. Sillä sen me sanomme teille Herran sanana, että me, jotka olemme elossa, jotka jäämme tänne Herran tulemukseen, emme suinkaan ehdi ennen niitä, jotka ovat nukkuneet. Sillä itse Herra on tuleva alas taivaasta käskyhuudon, ylienkelin äänen ja Jumalan pasunan kuuluessa, ja Kristuksessa kuolleet nousevat ylös ensin; sitten meidät, jotka olemme elossa, jotka olemme jääneet tänne, temmataan yhdessä heidän kanssaan pilvissä Herraa vastaan yläilmoihin; ja niin me saamme aina olla Herran kanssa.” (1.Ts. 4:13-18).
Useita hyvin selkeitä ja kirjaimellisia ilmoituksia on annettu tässä kohdassa:
· Ensimmäinen ylösnousemus koskee vain niitä, jotka kuolivat Kristuksessa ja tapahtuu tempauksessa. Kuolleet uskovat nousevat haudoistaan kuolemattomin, kirkastetuin ruumiin, Se on selvästi ilmoitettu tosiasia Raamatussa, että toinen ylösnousemus epäuskoisille tapahtuu vasta Kristuksen tuhatvuotisen hallinnan jälkeen (Ilm. 20:5-6).
· Kuolleet uskovat (koostuen hengestä ja sielusta) seuraavat Herraa Jeesusta, kun Hän laskeutuu taivaasta. Tämä on selkeä ilmoitus, että kristityt, jotka kuolevat, menevät taivaaseen kuoleman jälkeen, eivätkä paratiisiin maan alemmissa osissa, kuten oli Vanhan Testamentin uskovien laita (vrt. Fil. 1:23). Paratiisi on nyt taivaassa (2.Kor. 12:4), koska Kristuksen ristiinnaulitsemisen ja ylösnousemuksen jälkeen uskovia ei enää tarvitse pitää erityisessä paikassa, jossa he odottivat lupauksen toteutumista Messiaasta (vrt. Hepr. 11:39-40); Jumalan Karitsan sovittava kuolema täytti kaikki varjomaiset uhrit, joita tuotiin Vanhan Testamentin uskovien puolesta – Hepr. 10:1-18).
· Itse ylösnousemus tapahtuu maan päällä, jossa lähteneet pyhät saavat kirkastetut ruumiinsa (vrt. Fil. 3:20-21). He palaavat paikkoihin, missä heidät haudattiin vastaanottamaan kirkastetut ruumiinsa siellä.
· Välittömästi ylösnousemuksen jälkeen kaikki elävät pyhät muutetaan silmänräpäyksessä kuolevaisuudesta kuolemattomuuteen (1.Kor. 15:51-52). Kristuksen ruumiin jäsenet yhdistetään silloin yhdeksi kirkastettujen, elävien ihmisten ryhmäksi, paitsi ne, jotka tullaan vielä lisäämään seitsenvuotisen ahdistuksen aikana.
· Seuraten heidän muuttamistaan kuolemattomuuteen uskovien yhdistetty ryhmä temmataan kohtaamaan Herraa yläilmoissa, jossa heidät yhdistetään fyysisesti ylkäänsä, joka on myös seurakunnan pää. Hän on silloin “ihmeteltävä kaikissa uskovissa” (2.Ts. 1:10).
· Tämä kohtaaminen ei missään tapauksessa tapahdu maan päällä, joten se ei kuulu Kristuksen toiseen tulemukseen, kun Hän laskee jalkansa Öljymäelle ja jokainen silmä näkee Hänet. Tempauksen aikana Kristus tulee salaisesti, kuin varas yöllä (1.Ts. 5:2). Vain uskovat näkevät Hänet – muut ihmiset maanpäällä eivät näe Häntä tempauksessa, mutta todellisten kristittyjen äkillinen puuttuminen on heille isku. Nimikristityt ja luopiot jätetään.
· Muutettu Kristuksen seurakunta palaa Hänen kanssansa taivaaseen asuinsijoihin, jotka Hän on heille valmistanut (Joh. 14:2-3). Tuosta hetkestä eteenpäin he tulevat aina olemaan Herran kanssa. He ovat Hänen valtakuntansa kanssaperillisiä (Room. 8:17), palaavat Hänen kanssaan maan päälle seitsemän vuoden kuluttua (Kol. 3:4; Sak. 14:4-5) ja myös hallitsevat Hänen kanssaan kuninkaina (Ilm. 5:9-10; 20:6).
On tärkeää ymmärtää lupaus tempauksesta ja aina elää tämän autuaan toivon valossa. Se auttaa sinua valmistautumaan tulevaan elämään ja oikein ratkaisemaan, mikä on tärkeää elämässä, etteivät maalliset päämäärät tulisi niin tärkeiksi, että varjostavat Herran Jeesuksen tulemuksen odotuksesi (Tiitus 2:11-13). Prof. Walwoord sanoo:
“Tempausopin ymmärtäminen ei ole vain teologinen kysymys, vaan myös hyvin käytännöllinen. Alkuseurakunta selvästikin odotti Kristuksen tulemusta millä hetkellä tahansa. Tämä on se, mitä tessalonikalaisille opetettiin ja tämä on se, mitä he uskoivat. Alkukristittyjä luonnehdittiin Hänen ilmestymistään rakastavina (2.Tim. 4:8), mikä tarkoittaa, etteivät he vain rakastaneet Vapahtajaa, vaan myös mahdollisuutta nähdä Hänet kasvoista kasvoihin kaikessa kirkkaudessaan ja olla Häneen liitetty ikuisesti. Tempausopin laiminlyöminen johtaa laiminlyömään tämän ihmeellisen toivon, joka on tarkoitettu olemaan johtotähti kristilliselle elämälle ja todistukselle sekä sen tulevaisuuden odotus ja toivo” (Walvoord, 1995:258-259).
Paavali ei antanut tessalonikalaisille mitään muuta vihjettä seurakunta-ajan kestosta eikä tempauksen likimääräisestä ajankohdasta, kuin sanoen, että tempaus suoraan edeltäisi aikajaksoa, johon on viitattu “Herran päivänä.” Vierailunsa aikana seurakuntaan Paavali todennäköisesti opetti kattavasti Herran päivästä, joka on Jumalan vihan vuodattamisen aika pahan ja epäuskoisen maailman päälle. On monia Vanhan Testamentin profetioita, joissa on annettu yksityiskohtia tästä pahaenteisestä tuomion ajasta (vrt. Jes. 13:9-13; 24:1-23; Joel 2:11, 31; Sef. 1:14-16).
Uskovia varoitettiin valmistautumaan hengellisesti ollakseen arvollisia pakenemaan tulevia tuomioita (vrt. Lk 21:36). Paavali tähdensi sitä seurakunnan sydämille saaden heidät “palvelemaan elävää ja totista Jumalaa ja odottamaan taivaista hänen Poikaansa, jonka hän on herättänyt kuolleista, Jeesusta, joka pelastaa meidät tulevasta vihasta” (1.Ts. 1:10). Myöhemmin kirjeessä hän jälleen vahvisti pakenemisen lupauksen tuomioista. “Sillä ei Jumala ole määrännyt meitä vihaan, vaan saamaan pelastuksen Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta” (1.Ts. 5:9). Jumalan viha lankeaisi vain epäuskoisten päälle.
On selvää, ettei vain seurakunnalla, vaan myös apostolilla itsellään oli lyhyen tähtäyksen Herran tulemuksen odotus – jopa oman elinaikansa puitteissa. Paavali sisällytti itsensä niihin, jotka olisivat vielä elossa, kun Kristus tulee: “...sitten meidät, jotka olemme elossa, jotka olemme jääneet tänne, temmataan...” Tämä on tärkeä kristillisen elämän ominaispiirre: meidän kaikkien pitäisi odottaa Kristuksen läheistä tulemusta, koska se on vahva kannustin henkilökohtaiseen pyhyyteen ja myös päämääriemme oikeaan priorisoimiseen varmistaaksemme, että teemme tekoja, joilla on iankaikkisuusarvoa. Ilman tätä odotusta uskovat voisivat ylenmäärin sekaantua lyhyen tähtäyksen maallisiin tavoitteisiin, jopa siinä määrin, että menettävät iankaikkisuusnäkökulman ja sellainen mielenlaatu syrjäyttää heidän hengellisen kutsumuksensa ja velvoitteensa.
Paavalin Ensimmäisen Tessalonikalaiskirjeen jälkeen opillinen harha oli hiipinyt sisään ja hämärtänyt uskovien ymmärryksen ennen ahdistusta tapahtuvasta tempauksesta. Rooman vallan virkamiehet, jotka pakottivat pakanallisia instituutioitaan ja näkemyksiään nuorille kristillisille seurakunnille, vainosivat kristittyjä lisääntyvässä määrin. Vastakääntyneet uskovat päättelivät, että Herran päivä oli todella tullut huomaamatta, kuten varas yöllä ja että Paavalin vakuutus, että he pääsisivät Jumalan vihaa pakoon, ei pitänytkään paikkaansa. Tätä julistavien väärien profetioiden lisäksi seurakunnassa, kierrätettiin väärennettyä kirjettä muka Paavalilta, jossa sanottiin, että uskovien olisi läpikäytävä Herran päivän kärsimykset. Paavali kirjoitti toisen kirjeensä heille vahvistaakseen uudelleen lopunajan tapahtumien järjestyksen, mukaanlukien ennen ahdistusta tapahtuvan tempauksen.
Toisen Tessalonikalaiskirjeen toinen luku on erittäin merkittävä luku kristillisessä eskatologiassa. Thomas Constable (1983:717) sanoo: “Tämä jakeiden osio (2.Ts. 2:1-12) sisältää totuuksia, joita ei löydy missään muualla Raamatussa. Se on avain tulevien tapahtumien ymmärtämiselle ja keskeinen tälle kirjeelle.” Viidessä ensimmäisessä jakeessa Paavali sanoo:
“Mutta mitä tulee meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemukseen ja meidän kokoontumiseemme hänen tykönsä, niin me pyydämme teitä, veljet, ettette anna minkään hengen ettekä sanan ettekä minkään muka meidän lähettämämme kirjeen heti järkyttää itseänne, niin että menetätte mielenne maltin, ettekä anna niiden itseänne peljästyttää, ikäänkuin Herran päivä [ahdistuksen aika] jo olisi käsissä. Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla. Sillä se päivä ei tule, ennenkuin luopumus [lähtö] ensin tapahtuu ja laittomuuden ihminen [Antikristus] ilmestyy, kadotuksen lapsi, tuo vastustaja, joka korottaa itsensä yli kaiken, mitä jumalaksi tai jumaloitavaksi kutsutaan, niin että hän asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala. Ettekö muista, että minä, kun vielä olin teidän tykönänne, sanoin tämän teille?” (2.Ts. 2:1-5).
Paavalin toinen kirje tessalonikalaisille on tänä päivänä meille erityisen tärkeä, koska monet kristityt lopunajassa joutuvat samojen profeetallisen Sanan väärintulkinnan harhojen uhreiksi. Väärät Raamatun ulkopuoliset profetiat lisääntyvät räjähdysmäisesti ja Ilm. 22:18-19 ankarista varoituksista huolimatta monet sallivat omatekoisten profeettojen, jotka muka saivat sanomansa suoraan Jumalalta, petollisten opetusten vaikuttaa itseensä. Näiden “profeettojen” lisäksi on myös teologeja ja pastoreita, jotka väärintulkitsevat Raamatun profetioita allegorisoiden tai hengellistäen niitä, tai katsoen lopunajan profetioita jo toteutuneina historiassa (preterismi). Näin he hylkäävät Raamatun varoitukset koskien Jumalan vihan lopunajan vuodattamista tulevan Herran päivän aikana.
Lisäksi on tiettyjen sanojen harhaanjohtavia kääntämisiä Raamatun alkukielistä, jotka voivat perustavasti muuttaa tietyn kohdan perusmerkityksen. Eräs sellainen sana esiintyy jakeessa 2.Ts. 2:3 – kreikan sana apostasia. Substantiivi apostasia merkitsee vain “lähtö.” Jos lähtö totuudesta on todettu, tai annettu ymmärtää, niin hengellisen ja moraalisen “luopumuksen” eli “apostasian” johdettu, eli toinen merkitys, on kysymyksessä, mutta silloin muun lauseen pitäisi osoittaa, että sanaa on käytetty tässä kontekstissa.
Sana apostasia on johdettu verbistä aphistemi, joka takoittaa “lähteä” tai “poistaa” ja sitä voidaan luonnollisesti käyttää monissa erilaisissa konteksteissa. Paavali varoittaa heprealaisia uskovia: “Katsokaa, veljet, ettei vain kenelläkään teistä ole paha, epäuskoinen sydän, niin että hän luopuu (KJV: depart) elävästä Jumalasta” (Hepr. 3:12; korostus Malan'in). Koskien lopunajan petosta hän sanoo: “Mutta Henki sanoo selvästi, että tulevina aikoina moniaat luopuvat (KJV: depart) uskosta” (1.Tim. 4:1; korostus Malan'in). Kummassakin tapauksessa sanan “depart” konteksti on selvästi sanottu, mutta itse sanan aphistemi merkityksessä“ luopuminen” ei ehdottomasti ole luontaista. Saman sanan muut käyttämiset osoittavat selvästi tämän tosiasian. Seuraavassa kohdassa sanaa aphistemi on käytetty aivan vastakkaisessa kontekstissa kuin “luopua”: “Luopukoon (KJV: depart) vääryydestä jokainen, joka Herran nimeä mainitsee" (2.Tim. 2:19).
Jakeessa 2.Ts. 2:3 ei ole sanottu mistä mihin, tai mistä tilasta mihin tilaan lähtö (apostasia) tapahtuu. Tämän toiminnan konteksti on kuitenkin selvästi sanottu kahdessa edeltävässä jakeessa: “Mutta mitä tulee meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemukseen ja meidän kokoontumiseemme hänen tykönsä [tempaukseen], niin me pyydämme teitä, veljet, ettette anna minkään hengen ettekä sanan ettekä minkään muka meidän lähettämämme kirjeen heti järkyttää itseänne, niin että menetätte mielenne maltin, ettekä anna niiden itseänne peljästyttää, ikäänkuin Herran päivä [ahdistuksen aika] jo olisi käsissä.”
Helposti havaittava lisääntyminen Kristittyjen vainoissa nosti esiin väärän käsityksen ja perusteettomia huhuja, ettei, kuten Paavali oli luvannut, ole uskovien lähtöä ennen Jumalan vihan vuodattamista. Monet Tessalonikan uskovista omaksuivat käsityksen, että he olivat jo Herran päivässä ja niin lupaus tempauksesta ennen vihaa, kuten Paavali oli aikaisemmin saarnannut ja myös selittänyt ensimmäisessä kirjeessään (1:10; 5:9), yhtäkkiä kyseenalaistettiin hyvin vakavasti. Heillä oli taipumus hyväksyä uusi näkemys, että kristittyjä ei temmattaisi ja poistettaisi lähestyvien Jumalan tuomioiden näyttämöltä.
Kohdassa 2.Ts. 2:3-4 Paavali vahvisti, että Herran päivä (tuomion aika) käynnistyisi vasta lähdön (apostasia) jälkeen, jolloin Antikristus nousee ja julistaa olevansa Jumala jälleenrakennetussa temppelissä Jerusalemissa. Sanoma oli selvä: tessalonikalaisten ensimmäisen vuosisadan kärsimys ei ollut osa Herran päivää, Rooman valtakunta, tai sen keisari, ei ollut Antikristus ja siten lupaus lähdöstä (tempauksesta) ennen Jumalan vihaa edelleen oli voimassa. Noiden kristittyjen kärsimä vaino ei ollut Jumalan tuomioiden seurausta, vaan tuli pahasta ja vihamielisestä maailmasta, jossa he elivät.
Jakeissa 5-8 Paavali toistaa, että seurakunnan läsnäolo maan päällä pidättää Antikristuksen ilmestymistä: “... On vain hän, joka nyt estää, kunnes tulee pois tieltä. Silloin ilmestyy tuo laiton...” (Aapeli Saarisalon UT). Tämän selkeän lausunnon pitäisi ratkaista kiista pakenemisen ympärillä. Jatkuva eskatologinen petos, joka tulee esiin sanan apostasia väärästä tulkinnasta, kuitenkin pakottaa meitä edelleen tutkimaan tämän sanan merkitystä sekä kreikassa että englannissa päästäksemme suurempaan selvyyteen tässä kysymyksessä.
On edelleen niitä, jotka julistavat mid- tai post-tribulationistista tempausta perustuen oletukseen, että seurakunta ensin löytää itsensä apokalyptisen luopumuksen keskeltä, näkee Antikristuksen ja myös joutuu hänen vainottavakseen, ennenkuin Herra sieppaa meidät pois lähestyttäessä ahdistuksen ajan puoliväliä, tai loppua. Sensijaan, että odottaisivat äkillistä lähtöä taivaaseen, sellaiset ihmiset pitävät yllä Antikristuksen odotusta ja turvautuvat nyt erilaisiin strategioihin selvitäkseen tulevassa ahdistuksessa pitemmän tai lyhemmän ajan.
Tri. House (1995:261-296) osoittaa, että ennen vuoden 1611 kuningas Jaakon käännöstä (KJV), jossa sana apostasia on käännetty “luopumukseksi,” oli seitsemän englanninkielistä Raamattua, joissa tämä sana oli käännetty oikein “lähdöksi ensin.” Niiden joukossa olivat Wycliffe Bible vuodelta 1384, Tyndale Bible vuodelta 1526 ja Geneva Bible vuodelta 1608. KJV:n voimakkaan vaikutuksen ja laajan hyväksymisen vuoksi käytännössä kaikki englantilaiset sanakirjat senjälkeen liittivät hengellisen ja moraalisen luopumuksen, tai jopa kapinan merkityksen sanaan apostasy (luopumus). Nämä merkitykset perustuivat kuitenkin vain sanan apostasia valikoituihin esiintymisiin. Tri. House (1995:272-274) sanoo:
“Ei ole paljon epäilystä, että substantiivi apostasia on Raamatun ulkopuolisessa kirjallisuudessa käännetty yleensä ilman tilaan tai paikkaan liittyvää merkitystä, tavallisesti loikkaamiseksi, kapinaksi tai luopumukseksi. Myös Septuagintassa (LXX) sana säännöllisesti viittaa joko kapinaan hallitusta vastaan, tai loikkaamiseen Jahven uskosta. Sanakirjat antavat lisätodisteita näistä merkityksistä. Jos laskisi pelkästään ne kerrat, kun sanaa apostasia on käytetty näillä merkityksillä, eli kokonaan luottaisi sanakirjoihin, niin asia olisi loppuun käsitelty koskien tempausnäkemystä. Sellainen lähestymistapa ei kuitenkaan antaisi täyttä ymmärrystä sanasta. Ei ole epäilystäkään, että verbimuoto sallii käsitteen tilaan liittyvästä lähtemisestä ja sitä on käytetty sillä tavalla monta kertaa Septuagintassa, itseasiassa useammin kuin loikkaamisen ja kapinan käsitteitä yhteensä. … Myös neljännen vuosisadan kääntäjä Jerome ymmärsi substantiivilla apostasia käytettynä tilaan liittyvän lähtemisen merkityksessä … olleen tämä merkitys jakeessa 2.Ts. 2:3, jossa hän tekstissään kääntää sanan apostasia latinan sanaksi discessio, joka tarkoittaa lähtö (engl. departure). … Avain on, että se ei luonnostaan sisällä loikkaamisen tai kapinan merkitystä. Se sisältää sen vain johtuen kontekstista, josta se löytyy. … On kaksi tärkeää kontekstiin liittyvää tekijää, jotka puoltavat sanan apostasia ymmärtämistä tempauksena. Ensimmäinen on, että seurakunnan tempaus on ensisijainen opillinen näkemys, jonka Paavali kehittää ensimmäisessä Tessalonikalaiskirjeessä, jossa hän pyrkii oikaisemaan jotakin väärää opetusta ja antamaan tessalonikalaisille jotakin toivoa. Toinen tätä näkemystä tukeva ajatus on vastakohtainen paralleelisuus käsitteiden luopumus (apostasia) ja laittomuuden ihminen (se, hän) jakeessa 2:3 sekä pidättäjä ja laittomuuden ihminen jakeissa 6 ja 7 välillä.”
Lähdön (apostasia) ja laittomuuden ihmisen ilmestymisen välinen suhde jakeessa 2.Ts.2.3 vahvistetaan jakeissa 2.Ts. 2:6-7, jossa pidättäjän tilaan liittyvää poistamista seuraa laittoman (Antikristuksen) ilmestyminen.
Gordon Lewis (1968:218, House'a lainaten 1995:269) sanoo: “Verbi [sanalle apostasia] voi tarkoittaa tilasta poistamista. Ei siis juuri ole syytä kieltää, että substantiivi voi tarkoittaa sellaista tilasta poistamista eli lähtöä. Koska sanaa on käytetty vain yhden kerran muualla UT:ssa koskien Mooseksesta luopumista (Apt.21:21), voimme tuskin päättää, että sen raamatullinen merkitys on välttämättä määritelty. Verbiä on käytetty 15 kertaa UT:ssa. Näistä 15:sta vain kolmella on jotakin tekemistä uskosta lähtemisen kanssa (Lk. 8:13; 1.Tim. 4:1; Hepr. 3:12). Sanaa on käytetty lähtemiseen vääryydestä (2.Tim. 2:19), jumalattomista ihmisistä (1.Tim. 6:5, Vanha Biblia 1872: Eroita sinus senkaltaisista), temppelistä (Lk. 2:37), ruumiista (2.Kor. 12:8) ja henkilöistä (Apt. 12:10; Lk. 4:13).”
Eräs toinen oppinut, joka puolustaa tempausnäkemystä jakeessa 2.Ts. 2:3, on tri. Paul Feinberg (1995:297-311). Artikkelissaan hän selittää, miksi pretribulationistinen tempaus parhaiten selittää ongelmat ja kysymykset tässä tärkeässä jakeessa.
Raamattuversiossa Amplified Bible (NT, p. 322) tunnustetaan mahdollisuus, että sana apostasia voidaan kääntää myös tempaukseen viittaavaksi: “Sanan apostasia mahdollinen tulkinta on [seurakunnan] lähtö.”
Kiistely sanan apostasia ympärillä on lähinnä semanttinen (merkitysopillinen), joka nousi tavasta, jolla merkitys liitettiin tämän sanan englanninkieliseen versioon. Englanninkielen substantiivi apostasy, johdettiin kreikan sanan apostasia kontekstuaalisesta käytöstä ottamalla yksi konteksti, jossa sanaa käytettiin määräämään sen ensisijainen merkitys englanniksi, ennemmin kuin vain kääntäen itse substantiivin juurimerkitys. Englantia puhuvat ovat tietysti vapaita keksimään uuden sanan, mutta sitten he eivät enää voi käyttää englannin sanan apostasy (lähtö totuudesta, luopumus, tai kapina) mukautettua merkitystä ekvivalenttina kreikan sanalle apostasia (lähtö).
Samantyyppinen ongelma kohdattiin käännettäessä kreikan sanaa martus (todistaja; s.o. joku, joka todistaa tai antaa todisteita). Kristuksen varhaisten todistajien konteksti ihmisinä, joita vainottiin ja tapettiin uskonsa tähden otettiin pohjaksi, kun päätettiin englannin sanan martyr merkitys. Kreikan sana martus ei kuitenkaan ollenkaan heijasta tätä Kristuksen todistajana olemista tarkoittaen vain olla todistaja. Seurauksena näemme nyt KJV:ssä ja NKJV:ssä epäjohdonmukaisen tavan kääntää tämä sana. Kohdissa Apt. 22:20 ja Ilm. 2:13 sana martus on käännetty sanalla martyr, mutta kohdissa Apt. 1:8 ja Apt. 22:15 sama sana on käännetty sanalla witnesses. Kohdassa Ilm. 2:13 käännökset NIV ja RSV pitävät parempana sanaa “witness” kuin “martyr,” joka on oikeammin. Kukaan ei tietenkään kiistä, etteikö Antipas ollut marttyyri uskonsa tähden, mutta tämä ajatus ei ehdottomasti sisälly sanaan martus – marttyyrius jää esitettäväksi muualla lauseessa.
Miksi emme noudattaisi samaa lähestymistapaa sanoihin apostasia ja aphistemi? Jos konteksti on selvästi esitetty s.o. “lähteä uskosta” (1.Tim. 4:1) ja “lähteä elävästä Jumalasta” (Hepr. 3:12), niin “luopumus,” tai “kapina” voivat olla paikallaan. Tällaista kontekstualisointia ei kuitenkaan ole tehty jakeessa 2.Ts. 2:3; siksi tässä tapauksessa “lähtö” olisi oikea käännös. “Lähdön” kontekstualisointi tulee esiin kahdessa edellisessä jakeessa, jotka selvästi vihjaavat, että Paavali viittaa lähtöön, pakoon, eli seurakunnan tempaukseen – “Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemukseen ja meidän kokoontumiseemme hänen tykönsä.” Herran päivä ei ollut vielä tullut ja lupaus pysyy lujana, että Hän päästää meidät tulevasta vihasta.
Se tosiasia, että Raamattu todella ennustaa suurta luopumusta viimeisille päiville, on yksi syy, miksi niin harvat kyseenalaistavat sanan apostasia pakotetun selityksen (forced exegesis) jakeessa 2.Ts. 2:3. Monet uskovat ovat taipuvaisia pelkästään etsimään merkkejä luopumuksesta, ennemmin kuin ymmärtämään, että todellisten uskovien “lähtö,” joka ei itsessään ole luopumus, tuottaa kaikkien aikojen suurimman luopumuksen maan päällä. Pidättäjän lähtö sallii Antikristuksen ilmestyä ja tuoda ennennäkemättömän luopumuksen ja pahuuden, mutta jo ennen lähtöä petos ja luopumus lisääntyvät suuresti.
Ajattele seuraavia lopunajan luopumusta kuvailevaa kahdeksaa skenariota, joista vain viimeinen viittaa ahdistuksen aikaan seurakunnan lähdön ja laittomuuden ihmisen ilmestymisen jälkeen:
Pahojen henkien ajama lisääntynyt petos: “Mutta Henki sanoo selvästi, että tulevina aikoina moniaat luopuvat uskosta ja noudattavat villitseviä henkiä ja riivaajien oppeja valheenpuhujain ulkokultaisuuden vaikutuksesta” (1.Tim. 4:1-2). Mitä enemmän ihmiset siirtyvät pois terveestä opista väärien opettajien vaikutuksesta, sitä enemmän heistä tulee petoshenkien uhreja.
Väärät profeetat, merkit ja ihmeet: Herra Jeesus sanoi: "Katsokaa, ettei kukaan teitä eksytä. Sillä monta tulee minun nimessäni sanoen: 'Minä olen Kristus', ja he eksyttävät monta. ... Sillä vääriä kristuksia ja vääriä profeettoja nousee, ja he tekevät suuria tunnustekoja ja ihmeitä, niin että eksyttävät, jos mahdollista, valitutkin” (Mt. 24:4-5, 24). Monet näistä vääristä profeetoista kieltävät Jeesuksen Kristuksen jumaluuden, kuten myös Hänen sovituskuolemansa suuren merkityksen (vrt. 2.Piet. 2:1-2).
Raamatun sanoman hylkääminen modernin ihmisen taipumuksen tyydyttämiseksi ajatella positiivisesti: “Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin” (2.Tim. 4:3-4). Viimeisinä päivinä lisääntyvät räjähdysmäisesti väärät opettajat, jotka julistavat sosiaalisesti hyväksyttävää sanomaa, mikä tekee heistä hyvin suosittuja. Seuraavassa joitakin niistä taruista, joita he julistavat: Jumala on rakkauden Jumala, joka ei tuomitse ketään; ei ole paholaista eikä helvettiä, ei myöskään Antikristusta eikä suurta ahdistusta; uskovia ei ole tarkoitettu kärsimään uskonsa tähden, koska heille on annettu valtuudet perustaa valtakunta maan päälle ja elää suuressa vauraudessa; universalismin opin puitteissa opetetaan, että kaikki ihmiset maan päällä pelastuvat ja pääsevät taivaaseen, mukaanlukien pakana-uskontojen kannattajat.
Mammonan seuraajia: Ilmestyskirjan lukujen 2 ja 3 seitsemästä seurakunnasta viimeistä, joka on tyypillinen lopunajan seurakunta, nuhdellaan johtuen sen hengellisestä konkurssista, jonka oli aiheuttanut menestysevankeliumi: “Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos. Sillä sinä sanot: Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse; etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston” (Ilm. 3:16-17). He palvelivat rahan Jumalaa ja se vietteli heidät pois tosi Jumalasta (Mt. 6:24; vrt. 1.Tim. 6:3-12).
Moraalinen ja hengellinen luopumus: “Ja sentähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus” (Mt. 24:12). Lopunajan yhteiskunnat vajoavat laajalti moraalittomiin elämäntapoihin, joita mainostavat viihteen muodot massamedian, kuten TV:n ja internetin kautta. Tämän vuoksi he menettävät kosketuksen Jeesukseen Kristukseen ja siksi kylmenevät rakkaudessaan Häneen. Jotkut seurakunnat hylkäävät ensimmäisen rakkautensa (Jeesuksen Kristuksen) ja vieraantuvat Hänestä täydellisesti. Sellaisille seurakunnille Hän sanoo: “Mutta se minulla on sinua vastaan, että olet hyljännyt ensimmäisen rakkautesi” (Ilm. 2:4).
Itserakkaus Jumalan rakkauden kustannuksella: “Mutta tiedä se, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja. Sillä ihmiset ovat silloin itserakkaita, rahanahneita, kerskailijoita, ylpeitä, herjaajia, vanhemmilleen tottelemattomia, kiittämättömiä, epähurskaita, rakkaudettomia, epäsopuisia, panettelijoita, hillittömiä, raakoja, hyvän vihamiehiä, pettureita, väkivaltaisia, pöyhkeitä, hekumaa enemmän kuin Jumalaa rakastavia; heissä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman. Senkaltaisia karta” (2.Tim. 3:1-5). Narsismi ja irstaus johtavat Raamatun hengellisen ja moraalisen mallin hylkäämiseen ja siksi pelkkään jumalisuuden muotoon seurakunnan jäsenten keskuudessa, jotka ovat joutuneet tämän lopunajan hillittömän inhimillisten vapauksien hengen saaliiksi avaten laajalti oven synnille.
Hengellinen ja moraalinen vastakkainasettelu: “ Vääryyden tekijä tehköön edelleen vääryyttä, ja joka on saastainen, saastukoon edelleen, ja joka on vanhurskas, tehköön edelleen vanhurskautta, ja joka on pyhä, pyhittyköön edelleen” (Ilm. 22:11). Lopunajan yhteiskunta polarisoituu äärimmäisiksi ja yhteensopimattomiksi ryhmiksi. Todellisten uskovien vähemmistö erottautuu täydellisesti maailmallisuuden ja humanististen arvojen yleisestä suuntauksesta.
Hengellinen pimennys tosi seurakunnan lähtiessä: “Älköön kukaan pettäkö teitä millään tavoin, sillä se päivä [Herran päivä, ahdistuksen aika] ei tule, ellei [tosi seurakunnan] lähtö tapahdu ensin ja laittomuuden ihminen, kadotuksen lapsi, ilmesty” (2.Ts. 2:3; mukaillen)
Luopuminen kohti pahuutta ja luopumusta, paljon suurempi, kuin se luopuminen, joka tapahtuu viimeisinä päivinä ennen tempausta, ilmenee sen jälkeen, kun tosi seurakunta, jossa Pyhä Henki asuu, on silmänräpäyksessä otettu pois maailmasta. Suunnaton hengellinen pimeys vallitsee, kun maailman valo ja maan suola (vrt. Mt. 5:13-14; Fil. 2:15) on äkkiä otettu pois. Tuona aikana käytännössä koko maailma seuraa Antikristusta ja avoimesti kumartaa häntä Messiaana ja Jumalana (Ilm. 13:3-4). He hyväksyvät hänen numeronsa, jonka kautta heistä tulee osa hänen uutta maailmanjärjestystään kaikkine poliittisine, uskonnollisine ja taloudellisine instituutioineen (Ilm. 13:16-18). Petetyt joukot maksavat kuitenkin hyvin kalliin iankaikkisen tuomion hinnan, kun hyväksyvät Saatanan väärän messiaan, joka aluksi ilmestyy valon enkelinä (2.Kor. 11:14-15; Ilm. 14:9-11).
Ottaen huomioon kaikki Herran päivää koskevat profetiat, jotka toteutuvat lopunajassa, meillä on kaikki syyt jatkaa valvomista ja rukoilemista ollaksemme arvollisia pakenemaan näitä asioita, jotka tulevat tapahtumaan ja ollaksemme Herran Jeesuksen ihmeellisessä läsnäolossa (Lk. 21:36). On innoittava ajatus, että meille on “lähtö” (apostasia) ennenkuin laittomuuden ihminen ilmestyy. Herra Jeesus on tuhoava tämän petkuttajan tulemuksensa kirkkaudella, kun Hän palaa kuninkaiden Kuninkaana maan päälle seitsemän vuotta myöhemmin ahdistuksen lopussa tuomitsemaan vihollisensa ja paljastamaan valtakuntansa kunniassa (2.Ts. 2:8; Sak. 14:4-5; Ilm. 19:11-16).
Lopullinen argumentti sanan apostasia kääntämiselle jakeessa 2.Ts. 2:3 ”lähdöksi” on se tosiasia, että Paavali antoi erityisen ja hyvin selvän syyn, miksi Tessalonikalaiset eivät olleet vielä Herran päivässä (ahdistuksen aika). Hän toisti, että ”se päivä” ei tulisi ennen lähtöä. Niin tehdessään hän pelkästään vahvisti uudelleen, että tempaus on ennen ahdistusta. Jos hän tarkoitti luopumusta (englanniksi ”apostasy”), hän olisi esittänyt hyvin epämääräisen ja kiistanalaisen lausunnon, mitä hänellä ei ollut tarkoitus tehdä.
Luopumus on pitkä prosessi, joka todella kestää koko seurakunta-ajan – sitä tapahtui jo alkuseurakunnissa (vrt. Apt. 20:29-30). Tiedämme, että luopumus lisääntyy lopunajassa, mutta edes se tieto ei tee meitä kykeneviksi vetämään viivaa, joka osoittaisi, milloin se alkoi. Se todella suuri ja ennennäkemätön luopumus, jota on kuvailtu luvussa 2.Ts. 2 (laittomuuden ihmisen nousu ja temppelin häpäiseminen, kun Antikristus julistaa itsensä Jumalaksi) tapahtuu vasta jakeen 2.Ts. 2:3 apostasia'n jälkeen ja on suora seuraus siitä, kun Kristuksen ruumis on fyysisesti poistettu maan päältä. Pidättäjä täytyy ensin ottaa pois tieltä ennenkuin laittomuuden ihminen voi ilmestyä ja saada tilaisuuden tuoda äärimmäinen jumalanpilkka ja saatanalliset merkit ja ihmeet.
Constable, Thomas L., 1983 : 2 Thessalonians, pp. 713-725. In: Walvoord, John F. & Zuck, Roy B. (eds.) “The Bible Knowledge Commentary: New Testament”. Victor Books.
Feinberg, Paul D., 1995 : 2 Thessalonians 2 and the Rapture, pp. 297-311. In: Ice, T. & Demy, T., 1995: “When the Trumpet Sounds”. Eugene, Oregon: Harvest House Publishers.
House, H. Wayne, 1995 : Apostasia in 2 Thessalonians 2:3: Apostasy or Rapture?, pp. 261-296. In: Ice, T. & Demy, T., 1995: “When the Trumpet Sounds”. Eugene, Oregon: Harvest House Publishers.
Lewis, Gordon L., 1968 : Biblical Evidence for Pretribulationalism. Bibliotheca Sacra, Vol. 125. No. 499, p. 218.
Walvoord, John F., 1995 : 1 Thessalonians 4: A Central Rapture Passage, pp. 251-259. In: Ice, T. & Demy, T., 1995: “When the Trumpet Sounds”. Eugene Oregon: Harvest House Publishers.