Prof. Johan Malan, University of Limpopo, South Africa
Nykyisin on vallalla voimakas uskon korostaminen, johon liittyy näkemys ihmeiden kokemisesta. Usko pannaan siinä useinkin palvelemaan ihmisten lihallisia haluja ja toteuttamaan sellaisia toiveita kuin rikastuminen tai välitön parantuminen, mutta mitä on todellinen usko ja miksi me tarvitsemme sitä?
Usko on side meidän ja näkymättömän Jumalan välillä. ”Sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät” (Hepr. 11:6). Tärkein syy, miksi meidän pitäisi luottaa Jumalaan on, että pelastaisimme sielumme Herran Jeesuksen sovittavan ristinkuoleman ansion kautta. Paitsi hengellisiä asioita, niin kaikkea, mitä me teemme maailmassa, pitäisi lähestyä uskon kannalta. Etsinpä työtä, tai mitä tahansa teenkin, minun täytyy luottaa Herraan pyrkimysteni menestymisessä. Kun joudun sairaalaan, niin luotan, että Herra siunaa lääketieteellisen hoidon ja käyttää sitä parantumiseni edistämiseksi.
Syön tai juon, mitä ikinä teenkin, päämääräni on tehdä kaikki Jumalan kunniaksi (1.Kor. 10:31). Uskossa minä pidättäydyn syntisistä teoista ja ajatuksista. Kun uskovat eivät toimi uskossa, vaan lihassa luottaen omaan voimaansa ja oivalluksiinsa ja tyydyttäen lihan himoja, he eivät elä uskosta ja sen seurauksena murehduttavat Pyhän Hengen. Paavali sanoo: ”Minun vanhurskaani on elävä uskosta, ja jos hän vetäytyy pois, ei minun sieluni mielisty häneen" (Hepr.. 10:38).
Uskonelämässä me emme aina välttämättä luota Herraan isoissa ja dramaattisissa asioissa, vaan myös elämän perustarpeissa ja saadaksemme voimaa olla Hänen todistajiaan maan päällä. Se tosiasia, että me elämme maailmassa, joka on pahan vallassa, selittää miksi joudumme kokemaan erilaisia kriisejä, joissa me ehdottomasti tarvitsemme Herra apua. Meidän ei pitäisi koskaan epäillä, vaan aina luottaa, että Hän täyttää kaikki tarpeemme suunnattomista rikkauksistaan kirkkaudessa. Hän tekee sen usein yllättävillä ja ihmeellisillä tavoilla!
Seuraava uskon koettelemisen ja Jumalan ihmeiden tarkastelu erään lähetyssaarnaajan elämässä entisessä Transkei’ssa Etelä-Afrikan Itäisessä Kapmaakunnassa (Eastern Cape Province) palvelee käytännöllisenä esimerkkinä todellisesta uskonelämästä. Huhtikuussa 1988 viivyin Harry ja Gay Oosthuyzen’in kanssa lähetysasemalla Kentani’ssa Butterworth’in lähellä viikon ajan, samalla kun jakelin Uusia Testamentteja kouluissa Gideonien puolesta. Tuona aikana sain innoittavaa tietoa Harry’n ja Gay’n elämästä Herran erikoispalvelijoina. Heidän tarinansa on todella merkittävä kertomus Herran teistä kahden Hänelle ja evankeliumin asialle täydellisesti antautuneen opetuslapsen elämässä. Heidän horjumaton uskonsa ja Herran johdatuksen ja huolenpidon odottamisensa on erottamattomasti kudottu tähän kertomukseen. Tämä on jyrkkänä vastakohtana luottamiselle inhimillisiin kykyihin ja luonnolliselle taipumuksellemme luopua kutsumuksestamme, kun tulee ensimmäinen merkki kärsimyksestä ja kannatuksen vähenemisestä.
Harry Oosthuyzen syntyi Transkei’ssa kaakkoisessa Etelä-Afrikassa ja kasvoi maatilalla. Hänen isänsä puhui afrikaansia ja äitinsä englantia, mutta he kumpikin puhuivat myös sujuvasti afrikkalaista Xhosa-kieltä. Harry antoi sydämensä Herralle 7-vuotiaana ja 26-vuotiaana nuorena miehenä vuonna 1952 sai kutsun luovuttaa elämänsä kokoaikaiseen evankeliumin julistamiseen. Hänellä oli voimakas halu käynnistää raamattukoulu, jossa voitaisiin kouluttaa Xhosa’a puhuvia pastoreita ja evankelistoja. Jumala jopa pani hänen mieleensä, että hän voisi nähdä valtameren raamattukoulun paikalta. Harry oli vakuuttunut, että hänen pitäisi valmistautua tähän palvelutehtävään.
Kyetäkseen toteuttamaan palvelutehtäväänsä Harryn oli ensin saatava teologinen koulutus. Vuonna 1958 hän opiskeli vuoden Cliff Evangelist College’ssa Englannin Sheffield’issä ja tuon vuoden lopussa päätti kirjoittautua Toronto Bible College’en Kanadassa hankkiakseen teologian kanditaatin pätevyyden. Hän turvasi Herraan kaikissa tarpeissaan ja rukoili hartaasti rahaa matkustaakseen Kanadaan. Silloin eräs lähetyssaarnaaja Etelä-Afrikassa maatessaan valveilla eräänä yönä ajatteli jatkuvasti Harry’a ja myöhemmin tiedosti, että Harry oli jonkinlaisessa ahdingossa. Seuraavana aamuna hän soitti sisarelleen Irlantiin, antoi hänelle Harryn osoitteen ja pyysi tätä lähettämään puolestaan rahaa nuorelle miehelle.
Se teki Harrylle mahdolliseksi ostaa lentolipun Kanadaan ja hän saapui sinne mukanaan jäljelle jääneet $13. Herra kuitenkin täytti hänen kaikki tarpeensa ja vuonna 1962 antoi hänelle vaimon nimeltä Gay, paikallisen pastorin tyttären. Harry ja Gay paastosivat ja rukoilivat usein uskoen, että Herra, joka oli heidät kutsunut, on uskollinen.
Alkuvuodesta 1963 opintonsa suoritettuaan Harry ja hänen vaimonsa palasivat Etelä-Afrikkaan. Ensin kuitenkin Harry pakkasi kaikki teologiset kirjansa, luentomuistionsa ja harvat häälahjansa arkkuun ja lähetti sen laivassa Etelä-Afrikkaan, mutta lähestyessään päämääräänsä tuo laiva upposi East London’in edustalla Etelä-Afrikan rannikolla. Harry’llä ja Gay’llä oli rahaa vain lentoon Torontosta Lontooseen ja päästyään Lontooseen he odottivat siellä Herralta rahaa jatkaakseen matkaansa. Viikon kuluttua heillä oli rahaa ostaa vain yksi lippu suoralle lennolle Johannesburg’iin. Toinen lippu oli paljon halvemmalle lennolle Pariisin, Ateenan ja eri Itä-Afrikan maiden kautta Johannesburg’iin. Harry otti jälkimmäisen lennon vain yksi punta taskussaan! Hän järjesti niin, että Gay lähtisi Lontoosta neljä päivää myöhemmin, jotta he saapuisivat Johannesburg’iin suunnilleen samanaikaisesti. Kun Harry’n lento laskeutui Mosambikiin, niin ilmoitettiin, että lentoyhtiö oli konkurssissa ja lento Johannesburg’iin peruutettu. Harry matkusti sitten Johannesburg’iin junalla.
Junamatkan aikana Harry tunsi voimakasta kehotusta mennä lentoyhtiön toimistoon Johannesburg’issa ja kiittää heitä lennosta. Sanoma oli selvä: ”Kiitä heitä hyvin paljon, että sinut tuotiin takaisin Etelä-Afrikkaan.” Harryn ensireaktio oli vastustaa ajatusta, koska lentoyhtiö oli jättänyt hänet hankaluuksiin keskeyttämällä lennon. Ajatus kuitenkin voitti ja Johannesburg’issa hän tutki katuja, kunnes löysi toimiston. Hän pyysi saada puhua johtajan kanssa. Eräs lentoemännistä tiskillä kuuli hänen nimensä ja sanoi: ”Herra Oosthuyzen, täällä olisi teille kirje.” Hän meni mykäksi, koska ei odottanut kirjettä itsensä kaltaiselle tuntemattomalle henkilölle tässä toimistossa. Kun hän avasi kuoren, se sisälsi kaksi junalippua East London’iin. Kirjeessä ei ollut mitään mainintaa lähettäjästä.
Lentoyhtiön johtaja oli Lontoossa, mutta hänen vaimonsa Afrikassa. Hän oli kiitollinen Harry’lle, että tämä ilmaisi arvostuksensa lennon vuoksi. Toiset ihmiset olivat ankarasti moittineet lentoyhtiötä, mutta tämä ystävällinen nuori mies antoi kiitoksia. Johtajan vaimo oli niin myönteinen Harry’ä kohtaan, että hän vei hänet rautatieasemalle omassa isossa autossaan tekemään varauksia ja sitten lentokentälle, jossa he olivat juuri ajoissa tavatakseen Gay’n!
Harry ja Gay viipyivät East London’issa Harry’n äidin luona odottaen lisäjohdatusta Herralta. Hänellä oli vakaumus, että hänen näkemänsä raamattukoulun pitäisi olla kirkkokuntienvälinen, jotta eri seurakuntien jäsenet voisivat päästä sinne. Sen pitäisi myös olla uskonvarainen yritys, jossa oppilailta ei vaadittaisi maksuja ja henkilökunta ja oppilaat voisivat oppia luottamaan Herraan tarpeissaan.
Rukousvastauksena Herra ohjasi Harry’n Transkei’n Butterworth’iin. Hän ihmetteli miksi, koska merta ei voi nähdä Butterworth’ista. Täällä eräs nainen ohjasi hänet kristityn liikemiehen luokse Kentani’ssa ja hän tarjoutui myymään Harry’lle palan maata aivan kaupungin vierestä. Tontin toiselta laidalta Harry saattoi nähdä kaukana meren ja välittömästi tiesi olevansa ennalta määrätyllä paikalla. Mutta Harry’llä ei ollut rahaa ostaa maata ja aluksi hän vuokrasi sen hintaan 20 randia kuukaudessa.
Harry ja Gay muuttivat tontilla olevaan yksinkertaiseen galvanoituun rautavajaan ja elivät siellä äärimmäisessä köyhyydessä, samalla kun odottivat Jumalaa realisoimaan kutsumustaan käynnistää raamattukoulu. Seuraavat kaksi vuotta Herra koetteli Harry’ä ja Gay’tä nähdäkseen pysyisivätkö he uskollisina kutsumukselleen ja jatkaisivatko luottamista Häneen jopa lähes mahdottomissa olosuhteissa. Heidän huonekalunsa oli tehty karkeista paraffiinilaatikoista ja öisin rotat juoksentelivat pimeässä vajassa. Rahaa oli niin niukasti, että he voivat ostaa vain puoli leipää kerrallaan. Kahteen vuoteen heillä ei ollut yhtään lihaa syötäväksi leipänsä kanssa, mutta sen sijaan he söivät sieniä, joita Harry keräili paikalta, johon raamattukoulu rakennettiin myöhemmin. Sieniä kasvoi siellä niiden kahden vuoden ajan, kun Harry’llä ja Gay’llä oli vähän syötävää. Harry sanoi, että tuon ajan jälkeisinä vuosina hän ei koskaan nähnyt tontilla syötäviä sieniä!
Pitkällisen kirjeenvaihdon ja neuvottelemisen jälkeen heidän hakemuksensa rakentaa paikalle raamattukoulu lopultakin hyväksyttiin, mutta heillä ei ollut rahaa maan ostamiseksi. Kerran, kun Harry puhui East London’issa ryhmälle ihmisiä heidän tarkoituksestaan ostaa maata ja perustaa raamattukoulu, eräs nuori pariskunta jäi paikalle ja he kertoivat Harry’lle, että Herra oli kehottanut heitä myymään talonsa ja lahjoittamaan rahat tähän projektiin. He eivät olleet rikkaita ja heiltä oli mennyt monta vuotta saada talo valmiiksi. Harry kieltäytyi heidän tarjouksestaan viisi kertaa ja pyysi heitä rukoilemaan uudelleen sen varmistamiseksi, että Herra tahtoi heidän tekevän sen. He pysyivät päätöksessään tämän koetuksen ajan, möivät talon ja lähettivät rahat Harry’lle ja Gay’lle. Ne saapuivat Kentani’in juuri sinä päivänä, jolloin luovutusasiakirjat piti allekirjoittaa ja rahat maksaa. Jumala todella huolehti asioista!
Harry ja Gay kestivät koetuksen ajan masentumatta ja kadottamatta uskon kutsumustaan. Sen vuoksi Jumala siunasi heitä ylenpalttisesti. Evankelinen Xhosa-kielinen raamattukoulu aloitti vuonna 1964. Yksi oppilas kirjoittautui ja Harry opetti häntä, ikäänkuin hänellä olisi ollut 50 oppilasta.
Harryl'le oli suunnaton menetys, että laiva, joka kuljetti hänen teologisia kirjojaan ja luentomuistioitaan, oli uponnut, koska hän kipeästi tarvitsi aineistoa vasta perustetussa raamattukoulussa. Herra kuitenkin toimi jälleen ihmeellisesti. Harry'n East London'issa asuvalla äidillä oli naapurina mies, joka usein tervehti häntä ja jutteli hänen kanssaan. Eräänä päivänä naapuri kysyi oliko hänellä Harry niminen poika. Mies kertoi tekevänsä töitä pelastusyhtiölle ja he olivat saaneet pelastettua osan uponneen laivan lastista. Tavaroiden joukossa oli arkku, joka sisälsi Harry'n kirjat. Ystävällinen mies veloitti Harry'ä arkusta vain 10 randia. Jos tavarat olisivat tulleet tavallisena rahtina, Harry olisi joutunut maksamaan erilaisia maksuja noin 100 randia, jota summaa hänellä ei tuossa vaiheessa ollut. Vielä hämmästyttävämpi asia oli, että ei yhtään vettä ollut päässyt arkkuun turmelemaan kirjoja – sisältö oli täysin vahingoittumaton!
Samalla kun Harry ja Gay kouluttivat saarnaajia ja evankelistoja, he tekivät käytännön hengellistä työtä. Vierailtiin kouluilla ja asuinalueilla saarnaten Sanaa ja jakaen traktaatteja. Vuonna 1967 he aloittivat työn Butterworth'issa. He vuokrasivat vanhan autokorjaamon, ostivat pienen painokoneen ja alkoivat painaa ja jakaa traktaatteja. He sulkivat raamattukoulun torstaisin tehdäkseen tätä työtä Butterworth'issa. Monet pelastuivat tämän työn kautta ja jotkut heistä ryhtyivät palvelemaan Herraa kokoaikaisesti.
Harry'lle oli tärkeää totella lähetyskäskyä julistamalla hyvää uutista Kristuksen pelastavasta armosta niin monelle kuin mahdollista. Kun tilaisuuksia tuli, varsinkin raamattukoulun vapaapäivinä, Oosthuyzen'it ja oppilaat vierailivat monilla alueilla Transkei'ssa ja Ciskei'ssa saarnaten ja jakaen traktaatteja. Harry'n ja Gay'n horjumattoman antaumuksen ja väsymättömien ponnistusten vuoksi heidän työnsä yllä oli erikoinen voitelu ja seurasi suuria läpimurtoja. Monet pelastuivat, saivat siunauksia ja vahvistuivat hengellisesti.
Alkuvuosina he kävelivät yli mäkien ja läpi tiheiden pusikoituneiden laaksojen julistamaan pelastuksen sanomaa kaukana oleville. Heidän xhosa-kielen taitonsa, kuten myös heidän myötätuntoinen asennoitumisensa asukkaiden hengellisiin ja aineellisiin tarpeisiin, avasi heille monia ovia. Usein he jakoivat vähäiset resurssinsa köyhien kanssa. Eräällä näistä käynneistä Gay antoi kenkänsä eräälle naiselle ja käveli takaisin kotiin paljain jaloin. Hän antoi pois myös joitakin lastensa vaatteita. Ei ihme, että Harry'lle annettiin lempinimi “Usomlandela”, “Jeesuksen seuraaja” – hän ja hänen vaimonsa toteuttivat Mestarinsa käskyjä kirjaimellisesti. Vain sellaisessa palvelutyössä voi tapahtua seuraavan kaltaisia asioita:
Kaksi perinteistä Xhosa-naista ympäröivältä alueelta kolkuttivat eräänä päivänä Oosthuyzen'ien asunnolla. He eivät sanoneet, mitä olivat etsimässä, mutta näyttivät ahdistuneilta. Harry huomasi, että heillä oli hengellinen kriisi ja pyysi raamattukoulun oppilaita palvelemaan heitä. Tunnin kuluttua he todistivat pelastuksestaan kasvot loistaen. Harry ja Gay kävelivät joka ilta toisen naisen asunnolle saarnaamaan siellä ja rakentamaan heitä hengellisesti. Yhä useampia ihmisiä kävi tilaisuuksissa. Myöhemmin laaksot kaikuivat palvojien ylistyslauluista heidän matkatessaan kokouksiin.
Eräänä päivänä se nainen, jonka talossa kokouksia pidettiin, kuuli uutisen, että hänen miehensä, joka oli töissä Komga-joen takana, oli vangittu siellä. Harry lohdutti häntä ja rukoili hänen miehensä puolesta. Hetken mielijohteesta hän sanoi, että hänen miehensä olisi kotona kuukauden lopussa ja myös todistaisi pelastuksestaan. Siitä tuli suuri koetus lähetyssaarnaajan uskottavuudelle ja jälkeenpäin hän sanoi vaimolleen, ettei itseasiassa tiennyt, miksi meni lupaamaan naiselle sellaista. Hän kirjoitti kirjeen miehelle vankilaan ja pani mukaan traktaatin. Vanginvartija oli kristitty ja luki traktaatin lukutaidottomalle miehelle sellissä. Vanki polvistui ja otti vastaan Herran Jeesuksen Vapahtajanaan.
Kohta jälkeenpäin Harry kuuli radiosta, että presidentti myöntäisi armahduksen määrätyille vangeille tasavallan päivän juhlallisuuksissa. Varhain aamulla toukokuun 31. päivänä tämä mies vapautettiin vankilasta. Hänellä oli rahaa taskussaan vain yksi randi ja tuon rahan kanssa hän nousi bussiin, jonka reitti sivusi Kei-jokea. Sitten hän oikaisi maatilojen poikki, ui Kei-joen yli ja jatkoi kotiaan kohti Kentani'n suuntaan. Pimeän tultua matka kävi hyvin vaikeaksi ja hänen vaatteensa repeytyivät, kun hänen oli löydettävä tiensä tiheiden metsiköiden läpi. Myös paholainen kävi hänen kimppuunsa ja sai hänet epäilemään, että hänen vaimonsa oli myynyt hänen vuohensa ja lampaansa kuultuaan hänen vangitsemisestaan ja että hän oli lähtenyt kotoa.
Nääntyneenä ja ryysyisenä hän saapui kotiinsa paljon yli puolenyön. Ensimmäiseksi hän meni lammaskarsinaan, jossa hän havaitsi, että koko karja oli vielä siellä. Sitten hän meni majalle ja löysi vaimonsa nukkumasta. Hän herätti hänet ja ensimmäinen asia, josta he puhuivat, oli heidän pelastuksensa. Välittömästi he lähtivät lähetyssaarnaajan asunnolle, jossa he herättivät hänet noin kello 4 aamulla kertoakseen hänelle, mitä oli tapahtunut. Edellisen illan tilaisuudessa kaikki olivat odottaneet entisen vangin paluuta kotiin, koska oli kuukauden viimeinen päivä. Vähänpä he tiesivät hänen sankarillisesta ja yksinäisestä matkastaan läpi Kei-joen laakson pimeiden pusikoiden aloittamaan uutta elämää perheensä ja uskovien ystävien kanssa.
Monet tekivät parannuksen ja pelastuivat tämän huomattavan tapauksen vuoksi, mikä johti Baptistiseurakunnan perustamiseen tuolle alueelle. Myös muiden kirkkokuntien seurakuntia perustettiin aikanaan raamattukoulun evankelioimiskampanjoiden tuloksena.
Uskovia opiskelijoita Rhodes-yliopistosta Grahamstown'issa (Etelä-Afrikan itäisellä Kap-alueella) tuli mukaan evankelioimis- ja rakennustyöhön lähetysasemalla. Eräällä matkoistaan Ciskei'n läpi Harry oli tarjonnut kyydin Queenstown'in lähellä eräälle Rhodes'in opiskelijalle. Sitten hän oli puhunut opiskelijalle Herrasta, mutta vaikka nuori mies kävi kirkossa, hän ei ollut varma pelastuksestaan. Kun keskustelua käytiin, raamattukoulun oppilaat auton takaosassa rukoilivat liftarin puolesta. Hän päätti panna asiansa kuntoon Herran kanssa ja Harry pysäytti, jotta he voisivat rukoilla tien sivussa. Katumuksen kyynelin opiskelija antoi sydämensä Kristukselle.
Yliopistolla Grahamstown'issa opiskelija koki vaikeuksia eläessään antautuneena kristittynä. Hän soitti lähetysasemalle saadakseen neuvoja. Harry kutsui hänet käymään heillä Kentani'ssa, minkä hän tekikin. Hän toi mukanaan viisi muuta opiskelijaa. Tuo vierailu oli alku pitkälle ja hedelmällliselle yhteistyölle raamattukoulun kanssa. Opiskelijat vahvistuivat hengellisesti ja palasivat yliopistolle mukanaan uusi näky Herran työstä. Palattuaan he saivat yliopiston kristillisen yhdistyksen sitoutumaan Kentani'n lähetysaseman kannattamiseen järjestämällä työleirejä loma-aikoina. Se oli alku opiskelijaryhmien monivuotisille vierailuille, joiden aikana pystytettiin useita rakennuksia ja ryhdyttiin moniin lähetyskampanjoihin.
Jumala täytti usein opiskelijoiden ruuan tarpeen ihmeiden kautta. Eräänkin kerran Harry oli East London'issa ja Gay pyysi häntä tuomaan tullessaan vähän vihanneksia. Rahaa oli vähän eikä hän olisi pystynyt ostamaan kylliksi ruokaa sillä, mitä hänellä oli. Tuona päivänä marketti hylkäsi erään viljelijän lähettämän perunakuorman. Omistaja ei suostunut kuljettamaan sitä takaisin kotiin ja lopulta kaikki perunat annettiin Harry'lle ilmaiseksi. Päästyään lähetysasemalle he tutkivat kuorman huolellisesti, mutta perunoista ei löydetty mitään vikaa! Harry sai myös jonkin verran appelsiineja ja palasi kotiin ison ruokalastin kanssa.
Eräässä toisessa tilanteessa Harry kysyi tukkukauppiaalta Butterworth’issa olisiko hänellä jostakin syystä mitään ruokatavaroita myytävänä halvalla. Mies kertoi Harry’lle, että hänellä oli muutama säkki riisiä, mutta että ne olivat niin pahan näköisiä, että häntä hävetti kaupata niitä. Viljakärsäkkäät olivat melkein peittäneet säkkien ulkopinnan ja kauppias tarjosi kaikki säkit Harry’lle vain neljän randin hintaan päästäkseen niistä eroon. Lähetysasemalla selvisi pian, että kärsäkkäät olivat kiivenneet säkeille ulkoapäin ja riisi säkeissä oli täysin virheetöntä. Opiskelijoilla riitti riisiä pitkään perusruuakseen joka kerran eri lisukkein.
Oli myös se tapaus, kun Gay ja muutamat muut naiset sanoivat Herran laskeneen heidän sydämelleen valmistaa lauantaisin oppilaille erikoinen kylmä ateria. Ei kuitenkaan ollut rahaa kylmään lihaan. Kun viikonloppu lähestyi, tilanne kävi yhä kiperämmäksi, mutta vakaumus edetä kylmän aterian suunnittelussa säilyi. Kello oli 10.30 lauantaina aamupäivällä ja Gay’llä oli vain muutama tomaatti ja porkkana. Yht’äkkiä puhelin soi ja paikallisen tenniskerhon johtaja pyysi Harry’ä puhelimeen. He olivat järjestäneet tennisotteluita vierasjoukkueita vastaan tuoksi päiväksi, mutta turneet oli peruttu viime hetkellä. Kerho ei nyt tiennyt, mitä tehdä kaikella päivälliseksi ostamallaan kylmällä lihalla ja kyseli olisiko raamattukoululla sille jotakin käyttöä. Mitkä pidot siitä seurasivatkaan?
Vaikka oppilaat auttoivat pystyttämään useimpia rakennuksia, niin Herra antoi majoitustilaa muillakin tavoilla. Eräässä vaiheessa, kun välittömästi tarvittiin talo yhdelle raamattukoulun mustista luennoitsijoista, Harry teki East London’issa huutokaupassa tarjouksen isosta esivalmistetusta talosta. Talon arvioitu arvo oli 40000 randia, mutta Harry’llä oli enintään 1000 randia ja hän teki varojensa mukaisen tarjouksen. Hän käveli talon ympärillä ja rukoili, että Herra auttaisi. Hänen huutoaan ei hyväksytty, koska se oli paljon muita alhaisempi. Pettymys ei kestänyt kauan, koska viljelijä, joka oli ostanut talon, soitti Harry’lle ja kertoi, että hän saisi talon lahjaksi. Mies oli myynyt tilansa, eikä enää tarvinnut taloa!
Huolimatta kaikista Jumalan asioihin puuttumisista ja ihmeellisestä huolehtimisesta se tie, jolle Harry ja Gay olivat lähteneet perustamaan Kentani’n lähetysasemaa, oli vaikea ja tappurainen. Jos ajattelee vain heidän pitkän palvelutyönsä kohokohtia, voi helposti saada romanttisen, väärin painotetun käsityksen lähetyssaarnaajan työstä. Monet ovat lähteneet lähetyskentille sellaisin käsityksin, mutta ovat täydellisesti aliarvioineet koetuksia, yksinäisyyttä ja pahan maailman vastustusta, joka on osa ristimme kantamista. Ne, jotka eivät kestä, masentuvat ja useinkin menettävät kutsunsa.
Harry ja hänen vaimonsa kokivat voimakkaasti uskon palvelutyön sekä ihanuuden että katkeruuden. He tiesivät, mitä oli sanoa Paavalin kanssa: ”Ei niin, että minä puutteen vuoksi tätä sanon; sillä minä olen oppinut oloihini tyytymään. Osaan elää niukkuudessa, osaan myös elää runsaudessa; kaikkeen ja kaikenlaisiin oloihin minä olen tottunut; sekä olemaan ravittuna että näkemään nälkää, elämään sekä runsaudessa että puutteessa. Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa.” (Fil. 4:11-13).
Paavalin tavoin Oosthuyzen’in perheellä on muistoja kylmästä, nälästä ja öistä, jolloin he tunsivat olevansa lähes hyljättyjä (vrt. 2.Kor. 11:27). Yhtenä yönä heidän oli nukuttava yleisissä käymälöissä Umtata’ssa, kun heidän autonsa oli hajonnut, eivätkä heidän rahansa riittäneet hotelliin. Harry ja pojat nukkuivat lattialla miesten puolella ja Gay tyttöjen kanssa naisten. Oppilaat nukkuivat ulkona bensapumppujen lähellä.
Heidän elämänsä matka johti läpi monien muiden vaikeuksien ja koetusten, mutta nämä kokemukset vahvistivat heidän uskoaan ja päättäväisyyttään elää kutsumuksessaan. Joissakin tapauksissa Herra puuttui asioihin ihmeellisesti tuoden helpotuksen, mutta toisissa tapauksissa Hänen tahtonsa oli, että he vain hyväksyvät koetukset ja elävät omin avuin, kuten parhaiten voivat – jopa vaikka tähän saattoi kuulua pitkällistä kärsimystä. Hän antaa meille aina voimaa voittaa, tai sitten armon selviytyä ahdistuksissa.
Elämäntavassaan nämä ihmiset arvostivat jokaista lahjaa ja hyväksyivät sen Jumalalta tulevana. Heidän vilpittömyytensä ja ruokarukouksensa palavuus aterioilla teki minuun völittömän vaikutuksen. Vierailuni aikana siellä oli aina kylliksi ruokaa pöydässä, joka ei koskaan ollut runsas. Kun eräs lähetyssaarnaaja eräänä päivänä saapui yllättäen lounasaikaan, niin Harry ja Gay ottivat ruokaa omilta lautasiltaan hänen annokseensa. Myös minä vaadin, että he ottavat osan minun ruuastani hänelle. Tämä tilanne ei nolottanut ketään meistä eikä vierasta, koska oli luonnollista jakaa toisten kanssa ja auttaa toisiaan.
Koska työ lähetyskentillä on niin vaativaa ja työmiehiä niin vähän, niin monet näistä ihmisistä polttavat itsensä loppuun Herran palveluksessa. Gay vastasi koko taloudesta: hän piti kotikoulua nuorimmalle kuudesta lapsestaan, luennoi raamattukoulussa, piti rukouskokouksia ja piti vielä pyhäkouluja. Viikolla, jolloin olin siellä, hän pyörtyi väsymyksestä luentosalissa. Hän kärsi anemiasta ja Harry’n oli aamun aikana vietävä hänet lääkäriin Butterworth’iin ja iltapäivällä uudelleen.
Vaikeuksista huolimatta he jatkoivat Herran työssä luottaen aina, että Hän antaa voimaa ja armoa. He jatkoivat iloisesti koko ohjelmaansa, koska aina oli tuoreita todistuksia Herran pelastavasta armosta ja moninaisista armoteoista.
Hyvin erikoinen todistus tuli pyhäkouluista. Lapsia opetettiin rukoilemaan Herran Jeesuksen nimessä, koska Jumala sitten vastaisi heidän rukouksiinsa. Siellä oli 12-vuotias lapsi, joka kuului perheeseen, josta isä oli lähtenyt töihin kultakaivoksille, mutta hän ei koskaan lähettänyt rahaa kotiin perheensä elatukseksi. Äidin oli pakko lähteä East London’iin pyytämään rahaa muilta sukulaisilta ja hän jätti kaksi pientä lastaan 12-vuotiaan hoitoon. Kolmen päivän kuluttua majassa ei ollut jäljellä yhtään ruokaa. Vanhempi lapsi sanoi silloin, että heidän pitäisi rukoilla Jeesusta pyhäkoulussa annetun esimerkin mukaisesti. Heidän rukoiltuaan ja pyydettyään Herralta ruokaa, heidän koiransa Twini, tuli majaan leivän pala suussaan ja laski sen lattialle lasten eteen!
Se vaikea asema, jossa lähetyssaarnaajat ja monet heidän käännyttämänsä havaitsivat olevansa. sai minut kysymään Harry’ltä ja hänen vaimoltaan, mitä he ajattelivat menestysevankeliumista. Hän hylkäsi selkeästi suositun evankeliumin yhdistämisen rikkauteen ja vapauteen kaikenlaisista vaikeuksista. Hän sanoi, ettei hän löydä menestysevankeliumia Raamatusta. Palvelija ei ole herransa yläpuolella (Mt. 10:24), eikä Jeesus omistanut mitään. Herra Jeesus sanoi: "Katsokaa eteenne ja kavahtakaa kaikkea ahneutta, sillä ei ihmisen elämä riipu hänen omaisuudestaan, vaikka sitä ylenpalttisesti olisi". (Lk. 12:15). Maallinen omaisuus ei ollut Harry’lle hengellisyyden osoitus, sillä se merkitsisi, että köyhillä kristityillä on vähän uskoa, mikä ei ole totta, hän sanoi.
Myös Gay oli tässä asiassa hyvin suorapuheinen. Hän sanoi, että jos joku haluaa palvella Herraa, hänen täytyy ottaa ristinsä ja kieltää maailma. Tämä risti tarkoittaa, että evankeliumin tähden täytyy kestää tuskaa ja kärsimystä. Hän lainasi jaetta Fil. 1:29, joka sanoo, että ”teidän on suotu, Kristuksen tähden, ei ainoastaan uskoa häneen, vaan myös kärsiä hänen tähtensä.” Hän lainasi myös seuraavaa Hepr. 11. luvun kohtaa uskon sankarien kokemuksista: ”On ollut vaimoja, jotka ylösnousemuksen kautta ovat saaneet kuolleensa takaisin. Toiset ovat antaneet kiduttaa itseään eivätkä ole ottaneet vastaan vapautusta, että saisivat paremman ylösnousemuksen; toiset taas ovat saaneet kokea pilkkaa ja ruoskimista, vieläpä kahleita ja vankeutta; heitä on kivitetty, kiusattu, rikki sahattu, miekalla surmattu; he ovat kierrelleet ympäri lampaannahoissa ja vuohennahoissa, puutteenalaisina, ahdistettuina, pahoinpideltyinä - he, jotka olivat liian hyviä tälle maailmalle -; he ovat harhailleet erämaissa ja vuorilla ja luolissa ja maakuopissa” (Hepr. 11:35-38).
Gay puhui myös mahdollisuudesta, että Herra voisi tuoda jonkin muotoisen kärsimyksen ja koetuksen Etelä-Afrikan kristityille valmistautumisena kohtaamaan taivaallista Ylkää. Kun ahdistus tulee, niin ensiksi pinnalliset uskovat, kuten ohuelle maaperälle kylvetyt siemenet, antavat periksi painostukselle ja kieltävät todistuksensa. Koetusta ja seulontaa tarvitaan erottamaan todelliset uskovat nimikristityistä. Mitä tulee todellisiin uskoviin, niin heidän uskonsa vahvistuu koetuksissa, sillä tämä on se tie, jolla Herra valmistaa lapsiaan olemaan kyllin vahvoja edessä olevaan uskon taisteluun. Hän ei saavuta tätä päämäärää elämässämme menestyksen ja mukavuuden kautta.
Kaikki Harry’n ja Gay’n lapset palvelevat Herraa. Yksi voimakkaista kannustavista voimista tämän perheen elämässä on heidän voimakas Herran Jeesuksen Kristuksen toisen tulemuksen odottamisensa. He uskovat, että meillä on vain rajoitetusti aikaa ja tilaisuuksia toteuttaa lähetyskäskyä. Nähdessämme tämän meidän täytyy ostaa aikaa ja tehdä työtä niin kauan, kuin on vielä päivä, koska yö lähestyy, jolloin ei kukaan voi tehdä työtä.
Katsellen tästä näkökulmasta Oosthuyzen’in perhe ei etsi maallisia voittoja vaivojensa palkaksi, vaan taivaallista palkintoa (ks. Hepr. 11:24-26). Heidät valmistettiin mitä koettelevimmissa olosuhteissa laskemaan kätensä auraan ja taakseen katsomatta kokoamaan satoa taivaan valtakuntaan. He pukeutuivat Jumalan koko sota-asuun taistellen hyvän taistelun ja tarttuen kiinni iankaikkiseen elämään, johon heidät oli kutsuttu. Vain tällaisella asenteella Jumalan lapsi voi kestää pilkan ja menettämisen koetukset ja jopa valmistautua olemaan hylkiö, minkä Paavali mainitsee Herran todellisen palvelijan tunnuspiirteeksi, että hänen täytyy kyetä ”kärsimään vaivaa, niinkuin ainakin jalo Kristuksen Jeesuksen sotamies.” (2.Tim. 2:3).
Herra kutsui Harry’n alueelle, jossa esi-isiä palvovan ja ennustajiin ja noitatohtoreihin uskovan Xhosa-uskonnon vastustus oli luultavasti voimakkainta, koska Gcaleka’n korkein päällikkö asui siellä. Harvat lähetyssaarnaajat pystyisivät vastustamaan tätä vastustuksen rintamaa, mutta Herra antoi evankeliumille ihmeellisen läpimurron tässä hengellisesti kovassa ympäristössä. Harry osallistui heimokokoukseen, jossa korkein päällikkö ja heimon vanhemmat jäsenet olivat koolla karjatarhassa. Päällikkö ja hänen neuvonantajansa joivat kaikki brandy-pullosta, jota kierrättivät keskuudessaan. Äkkiä korkein päällikkö kysyi, mitä valkoinen mies siellä teki, johon Harry vastasi, että hänellä oli sanoma heille.
Keskelle karjatarhaa asetettiin rumpu. Harry nousi rummun päälle ja saarnasi Xhosa-kokoukselle parannussaarnan. Eräs neuvonantajista halusi kiittää häntä jälkeenpäin, mutta korkein päällikkö hiljensi hänet ja sanoi vastaavansa saarnaan itse. Pullo pantiin kiertämään uudelleen ja päällikkö kirosi ja herjasi saarnaajaa kiukkuisesti. Harry seisoi hiljaa ja rukoili, että Herra kääntäisi tämän tilanteen Hänen valtakuntansa hyväksi.
Äkkiä päällikön puheen äänensävy muuttui. Hän osoitti Raamattua ja sanoi: ”Tuon sinun sanomasi me haluamme ja minä annan sinulle oikeuden julistaa sitä koko heimoalueella. Vain sinua, valkoinen mies, me emme halua.” Kohta sen jälkeen korkein päällikkö kuoli. Harry osallistui hautajaisiin ja muistutti päämiehiä ja neuvonantajia,’ että edesmenneen päällikön sanoja ei voi muuttaa. Hänen seuraajansa kunnioitti päätöstä ja evankeliumia julistettiin vapaasti tuolla alueella. Naisia ja lapsia pelastui ensin, koska miehet olivat hengellisesti kovempia ja vaikeammin lähestyttäviä.
Voimakkain vastustus evankeliumin sanomaa kohtaan tuli perinteisiltä parantajilta – ns. noitatohtoreilta. Eräänä päivänä Harry ja Gay kohtasivat perinteisen parantajan tien varrella. Mies oli hyvin likainen, hiukset pitkillä leteillä, katse villi ja raivoisa. Harry antoi hänelle traktaatin ja kertoi, että heillä olisi alueella tilaisuus tuona iltana ja että miehen pitäisi yrittää päästä mukaan. Tuona iltana parantaja Ntuli todellakin osallistui kokoukseen ja oli ensimmäinen, joka vastasi kutsuun pelastua. Hän sanoi, että oli jo iltapäivällä ottanut Jeesuksen vastaan pelastajanaan. Osoittaen sydämeensä hän sanoi: ”Hän on nyt täällä!” Hän oli pyytänyt tytärtään tämän palattua koulusta lukemaan hänelle traktaattia. Hän tuli synnintuntoon, polvistui ja vastaanotti Herran Jeesuksen pelastajanaan.
Omasta aloitteestaan Ntuli leikkasi hiuksensa, peseytyi ja toi kaikki lääkkeensä ja taikakalunsa raamattukoululle. Harry antoi hänelle tulitikut ja hän poltti nämä okkulttiset tavarat. Myöhemmin tästä miehestä tuli alueella maanviljelijä ja voimakas Herran Jeesuksen todistaja. Hän tunnusti yhteisölle, että perinteisenä parantajana hän oli usein valehdellut heille ja sitten peittänyt silmänsä hiuksillaan, sillä hän ei voinut katsoa heitä silmiin valheidensa vuoksi. Myös Ntuli’n vaimo, lapset ja tädit pelastuivat. Hänen vaimonsa pelastui viimeiseksi, koska hän oli traditionalisti ja alkoholisti, joka vastusti evankeliumia voimakkaasti. Hän oli juovuksissa jopa siinä kokouksessa, jossa pelastui.
Oosthuyzen’ien työ laajeni nopeasti, koska Herran siunaus lepäsi sen yllä. Harry’n poika Stephen perusti Butterworth’iin raamattukoulusta erillisen raamattukeskuksen, Transkei Christian Bookroom’in. Tämän kirjahuoneen motto oli “Not sales but souls (Ei kauppoja vaan sieluja).” Meren rannalle perustettiin kristillinen nuorisoleiri. Sanoma, että Jeesus pelastaa, on kaikunut selkeänä Kentani’sta ja raamattukeskuksesta tämän rikkonaisen maaseudun vihreiden kukkuloiden yli kaukaiseen horisonttiin, jossa vihreä maisema sulautuu vuorisen Transkeilaisen villin rannikon sineen. Täällä sijaitsee Galilee-raamattuleiri. Tässä paikassa moni nuori elämä on vahvasti ankkuroitu Kallioon, Jeesukseen Kristukseen. Heidän palvelutyönsä laajeni vielä muuallekin. Raamattukoulun luennoitsijoita pyydettiin säännöllisesti esittämään kristillisiä ohjelmia Transworld Radio’n kautta ja Harry’ä pyydettiin usein saarnaamaan entisen Transkei’n hallituksen seremonioiden aikaan.
Harry, eli Usomlandela, Jeesuksen seuraaja, oli aikansa legenda. Xhosa-kansa kaikkialla tiesi hänestä. Hänen kuolemansa jälkeen hänen poikansa siirsi raamattukoulun Natal’iin, kun taas toiset lapset jatkoivat omia palvelutöitään muualla, mutta Harry ja Gay Oosthuyzen’in hengellinen perintö säilyy, koska he tekivät työtä, jolla on ikuinen arvo. Uhrinsa kautta he eivät vain tuoneet tarkoitusta ja iloa monien muuttuneeseen elämään, vaan myös suuren ilon taivaaseen monista syntisistä, jotka tekivät parannuksen heidän pitkien työvuosiensa tuloksena. (Lk. 15:7).
Mistä sinut tullaan muistamaan?
Eldo Barkhuizen, Gorleston-on-Sea, Norfolk, England, 19 November 2005.
Hiljattain naputtelin Googleen “Harry Oosthuyzen” nähdäkseni löytyisikö internetistä mitään mainintaa tästä Jumalan suurmiehestä. Riemastuin nähdessäni Johan Malan’in selostuksen vierailustaan Oosthuyzen’eilla ilmestyvän listauksiin, mutta teksti oli afrikaansia ja elettyäni UK:ssa monia vuosia minun afrikaansin taitoni oli ruostunut enkä voinut ymmärtää kaikkea, mitä professori Malan oli kirjoittanut.
Niinpä lähetin hänelle sähköpostia ja kerroin olevani yksi Rhodes-yliopiston opiskelijoista, joista puhuttiin hänen artikkelissaan ja että olin työskennellyt Oosthuyzen’ien kanssa Kentani’ssa 1970-luvun puolivälissä ja kysyin voisiko hän kääntää artikkelinsa Englanniksi – suuremman yleisön tietoisuuteen. Ystävällisesti professori Malan tekikin sen ja kohta sen jälkeen lähetti minulle käännöksensä sähköpostissa. Hän kysyi voisinko liittää siihen joitakin omia muistojani Oosthuyzen’eista, mikä on minulle suuri kunnia.
Sikäli kuin muistan (30 vuotta on pitkä aika) vierailin lähetysasemalla kahdesti opiskellessani Rhodes’issa, nimittäin vuosina 1975 ja 1976 ollessani 17 ja 18 vuotias. Yksi niistä asioista, joka teki minuun vaikutuksen, oli voimakas tunne Jumalan läsnäolosta sitä lähestyttäessä, tietoisuus, että oltiin tulossa pyhään paikkaan, joka oli palanen taivasta maan päällä. Epäilemättä se johtui osittain siitä syvästä ja laajasta rukouselämästä, joka Oosthuyzen’eilla on täytynyt olla.
Harry-setä, kuten me opiskelijat häntä kutsuimme, oli hiukan kumarainen ja hänen ympärillään oli aito nöyryyden ilmapiiri. No airs and graces. Häntä oli hyvin helppo lähestyä. Kun hän puhui, niin tiesit heti, että hän oli Jumalan mies: hänen sanoissaan oli voimaa ja katseessaan tehoa.
Iltaisin raskaan työpäivän jälkeen, sekoitettuamme betonia, pystytettyämme rakennuksia ja työskenneltyämme keittiössä, me opiskelijat kokoonnuimme ruokasaliin Harry’n raamatunselityksen hoidettavaksi. Nuo tilaisuudet olivat äärimmäisen väkeviä ja sen tiesi, että mitä hän puhui, se ei ollut teoriaa, vaan hän eli omaa opetustaan. Kysyin häneltä kerran, kuinka Herraa voisi seurata kokonaisesti ja hän antoi minulle tämän yksinkertaisen, mutta syvällisen, neuvon: ”Veli, käy polvillesi Jumalan eteen Raamattusi kanssa.” Ei yliopistoon, seminaariin eikä raamattuopistoon eikä lukemaan kristillisiä kirjoja – vaan yksinäisyyteen Jumalan kanssa ja anna Hänen opettaa ja johtaa sinua.
Eräs sHarry-setää kuvaava muisto on, että kuulin hänellä olleen tapana nousta varhain aamulla ennen kaikkia meitä opiskelijoita tyhjentämään saastaiset käymälä-ämpärit – ja niin me vältyimme siitä. Olisi aliarvioimista sanoa, että menneiden 30 vuoden aikana hän on nöyrin, jumalisin ja Jeesukselle antautunein henkilö, jonka olen tuntenut tai josta olen kuullut. Hänen esimerkkinsä meille kaikille oli nöyryyttävä ja kunnioitusta ja ihailua herättävä ja muistoni hänestä, Gay’stä ja heidän perheestään ovat äärimmäisen kallisarvoisia.
Vaikka olin enemmän tekemisissä Harry-sedän kuin Gay-tädin kanssa, niin minulla oli tunne, että hän oli syvällinen Jumalan nainen. Hän oli kalpea, eikä näyttänyt terveeltä. Luettuani professori Malan’in selostuksen, tiedän nyt, että hänellä oli anemia. Hänen kasvoillaan oli tyyni jumalallinen rauha, sen kaltainen hiljaisuus, jonka näkee sellaisen kasvoilla, joka on antautunut täydellisesti Jeesukselle ja elää rukoillen.
Kerran Gay-täti ja opiskelijatytöt laittoivat meille ruuan. Siihen kuului yksi grillattu kana ja vähän vihanneksia ja mikä hämmästyttävää, niin ainakin 15 (yritän välttää liioittelua) ihmisellä oli kylliksi syötävää tuosta yhdestä kanasta. Herra teki ihmeen ja moninkertaisti ruuan ja niin siitä riitti meille kaikille!
Sen lisäksi, että työskentelimme lähetysasemalla, me opiskelijat viikonloppuisin evankelioimme Xhosa-kansan keskuudessa ympäröivillä kauniin Transkei’n kukkuloilla. Jos oikein muistan, meidät jaettiin pienempiin ryhmiin ja kullekin määrättiin alue. Me jopa nukuimme Xhosa-kansan savimajoissa ja söimme (ei aina niin puhtaalta näyttävää) Xhosa-ruokaa, joka oli uusi ja haastava kokemus minulle valkoiselle yliopisto-opiskelijalle, joka olin tottunut hienompaan elämään (vaikka olinkin syntynyt ja viettänyt lapsuuteni Pohjois-Rhodesiassa – nykyisin Zambia – eikä rasismi ollut vaikuttanut minuun, kuten ehkä muihin opiskelijatovereihini, jotka olivat varttuneet Etelä-Afrikassa, jossa apartheid vallitsi). Kuivatulla lehmänlantalattialla oli kuitenkin kotoinen haju!
Meillä oli tapana valmistaa lyhyt evankelioiva puhe ja sitten puhua se tulkin kautta kokoon tulleelle Xhosa-väelle. Se oli ensimmäinen kokemukseni evankeliumin julkisesta saarnaamisesta! Herran läsnäolon ja siunauksen tunne yllämme oli voimakas.
Kun ajattelen niitä vähäisiä vastuksia, joita me opiskelijat kestimme vain lyhyen parin viikon ajan ennen palaamista kotiemme mukavuuteen ja runsauteen (ja myöhempinä vuosina siihen asemaan ja yltäkylläisyyteen, jonka uudet ammattimme meille antoivat) ja sitä monien vuosien uskollista ja kaikille tuntematonta ankaraa köyhyyttä ja taistelua, jota Harry-setä, Gay-täti ja heidän perheensä kävivät Jeesuksen vuoksi, minua hävettää ja kirjoitan tätä kyynelin.
Muistan Kentani’ssa oloajaltani nukkuneeni vain yhden tai kaksi yötä epämukavalla ja kylmällä betonilla vain makuupussi ruumiini ja lattian välissä, muistan myös kahlanneeni kylmään jokiveteen peseytymään ja että oli käytettävä ulkokäymälää, jossa oli vain puinen istuin (jos oikein muistan) alla reiässä olevan ämpärin päällä
Nämä eivät ole yhtään mitään verrattuna Harry’n Gay’n ja heidän lastensa koko elämänsä kestävään uhriin. Pidämme sitä itsestään selvänä, että jos meillä on hammassärky, me vain soitamme hammaslääkärille, otamme rahaa pankista ja hoidamme ongelman nopeasti ja helposti. Tai jos lapsemme tarvitsee uudet kengät, menemme autoomme, ajamme lähimpään kenkäkauppaan ja annamme lapsemme valita kengät 40 eri mallista. Tai menemme supermarkettiin ja pakkaamme kärrymme täyteen mitä ikinä haluamme. Jos haluamme loman, voimme helposti varata lennon ja paeta kahdeksi viikoksi.
Oosthuyzens’eilla, kuten useimmilla Xhosa-kansasta, joiden keskuudessa he asuivat, ei ollut mitään näitä ylellisyyksiä. Muistan, että heidän oli luotettava, että Herra antaa heille jokaisen naulankin heidän rakennustyötään varten. ”Kaikki”, jonka varaan he saattoivat kaatua, oli Herra Jeesus ja hänen huolenpitonsa ja he elivät tätä uskon ja vaikeuksien elämää monia vuosia. Vain ne, joilla on kaiken kuluttava näky rakkaudesta Jeesukseen, katse kiinnitettynä taivaaseen ja varmuus tämän elämän lyhyydestä iankaikkisuuteen verrattuna, voivat elää sellaista elämää, vailla mukavuuksia, nautintoja ja huvituksia, joita useimmat meistä pitävät itsestään selvinä – ja hyväksyivät sen iloisesti.
Ilosta puheen ollen muistan selvästi Harry-sedän erään toisen lausunnon. Kysyin häneltä kerran, jos oikein muistan, kuinka oli mahdollista seurata Jeesusta kokonaisesti kaikissa vaikeuksissa ja hän sanoi: ”Oi sitä iloa, joka täyttää minun sieluni.”
Kiitän Herraa aina siitä ihmeellisestä etuoikeudesta, että teini-ikäisenä sain tavata Oosthuyzen’it ja tehdä joitakin havaintoja heidän vaelluksestaan Jumalan kanssa Kentani’ssa. Tämä suurelle yleisölle tuntematon perhe, joka eli ja palveli Jeesusta uskollisesti suurelle yleisölle tuntemattomassa osassa Afrikkaa tulee esiintymään suurena taivaan tilikirjoissa, kun he vastaanottavat palkintonsa. Sitä en yhtään epäile.
Kunpa vain menneiden 30 vuoden vakavan taantumuksen aikoina olisin muistanut useammin Harry-sedän sanoja minulle: ”Veli, käy polvillesi Jumalan eteen Raamattusi kanssa.”
“Sentähden, kun meillä on näin suuri pilvi todistajia ympärillämme, pankaamme mekin pois kaikki, mikä meitä painaa, ja synti, joka niin helposti meidät kietoo, ja juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa,silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen, joka hänelle tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle.” (Hepr.. 12:1-2).
Ehkäpä joku toinenkin entinen Rhodes’in opiskelija löytää tämän sivun ja lukee professori Malan’in tekstin, niin hän ehkä voisi lisätä omia muistojaan Harry-sedästä ja Gay-tädistä? Oppilaat sellaiset kuin Dave Meyer, Laurence Nicholson, Claudia Mann, Mary Ann ja Daphne Himonides, Gerald West …